Oletko koskaan kuullut ”jaksamisen jakkarasta”? Warden on tutkinut surua, jossa aihetta käsitellään voimavarojen ja reaktioiden näkökulmasta. Jaksamisen jakkara koostuu tuolin neljästä jalasta; menetyksen luone, muut samanaikaiset stressitekijät, sosiaalisesta tuesta ja omista voimavaroista ja resilienssistä. Itse koen oman elämäni sakkaavaan jokaisen jakkaran osalta. Tällä viikolla olin yhteydessä mielenterveyspalveluihin, jolloin kerroin pitkään vaivanneista ja pahentuneista itsetuhoisista ajatuksista. Itse vilkkaan mielikuvituksen omaavana olen ajatellut paljon erilaisia keinojakin, siten, että useampaa erilaista lopulliseen tulokseen johtavaa keinoa käyttäen olisi mahdollista tappaa itsensä, jos viimeinenkin hiillos sammuu elämänliekistä.
Aiemmin olen kirjoittanut blogiini elämänhistoriastani. Tuntuu, että aikuisiällä kaikki on lähtenyt sakkaamaan kiihtyvällä tahdilla. Nyt toukokuun alussa vuokrasin asunnon itselleni. Viimeiset vuodet melkein viidentoista vuoden avioliittovuoden ja melkein kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen on ollut lähinnä hermoja kiristää mököttämistä. Vuosi sitten psykiatrin vastaanotolla keskusteltiin, että hän tekisi minulle lähetteen kelan korvaamaan psykoterapiaan ja sekä parisuhdeterapiaan. Niitä ei ole vain tähänkään päivään mennessä kuulunut. Kyseisestä vastaanotosta ei näy kannassakaan muita merkintöjä, kuin vastaanoton päivämäärä. Minä sitten yritin parisuhdekriisin ollessa päällä hakea apua myös kirkon perheneuvonnasta. Siellähän käytiin kerran, jossa puolisolleni kirkastui se, että hän haluaa minusta eron. Hyvä kuitenkin, että hain apua, että jollain edes ajatukset kirkastuivat.
Täällä mä nyt istun yksin, omassa kämpässäni. Fiilikset on ollut hyvin vaihtelevat. Levottomuus on kuitenkin ja pysyy, sitten omatkin suunnitelmat muuttuu lennossa. Ehkä se olisi vaan opeteltava olemaan tällainen kuin on, vaikka tämä ei oikein ole sitä mitä mä itsekään haluaisin. Keskimmäinen kolmesta rakkaasta jälkeläisestä olisi halunnut tänään tulla kylään, mutta mulla on itsellä niin paska olla, että halusin olla itse itsekseni. Hän halusi eilenkin tulla kylään. Eilen kävin myös rakkaan kuopuksemme eskarin kevätjuhlissa. Olen todella kiitollinen, että puolisoni on jaksanut kaiken kaaoksen keskellä taistella, valittaa (kunnan päätöksentekijöille, päättävässä asemassa oleville viranhaltijoille sekä aluehallintovirastolle sekä hallinto-oikeudelle virheellisistä ja laittomista päätöksistä. Valitusten voittoprosentti on ollut täysi 100!) sekä valistaa varhaiskasvatuksen henkilöä, sekä ohjata heitä tiedon äärelle, kuinka tarkkaavuuden- ja ylivilkkauden kanssa elävän lapsen kanssa tulisi toimia. Rakas kuopus on saanut aivan käsittämättömän hyvän henkilökohtaisen avustajan – hänkään ei ole päässyt helpolla, ja hän on tehnyt sitä varhaiskasvatushenkilökunnan päivähoidon työntekijän palkalla.
Mua tavallaan pelottaa sanoittaa kaikkia näitä ajatuksia kirjalliseen muotoon. Jotkin harvat ihmiset lähipiiristäni tietävät jollain tasolla sen, että mulla luistaa hihna ajoittain aika huolella, kohta se ”hihnakin” katkeaa. Ei yhdellä tai useammallakaan ihmishengellä ole kenelläkään merkitystä; toki jos se ”tapaturmaisesti junan alle jäänyt” tai muutoin somaattisesti terve, kuollut nuori sattuu olemaan julkkis, niin silloin iltapäivälehdet nostaa aiheen hetkeksi esille, vaikka ihmisiä ne julkkiksetkin vain on.
Pahimmaksi tämän asian omasta mielestäni tekee se, että itse yhtenä pelinappulana sotekentällä joudun näkemään sen arjen todellisuuden, joka psykiatrisen hoidon saralla vallitsee. Jonot hoitoon lapsilla, nuorilla ja aikuisillakin on niin pitkiä, että siinä ehtii jono lyhenemään epäluonnollisin tavoinkin. En tiedä, haluaako kaikki edes saada apua, jos vain on niin umpikujassa, ettei enää näe ulospääsyä. Toki joillain taustalla on myös erilaisia traumoja, jonka lisäksi voi olla monenlaista laiminlyöntiä tai julmuuksien kohteeksi joutumista, jotka ovat rikkoneet pienen ihmisen psyykkeen jo elämän alkumetreillä.
En tiedä että mikä tästä ajasta tekee tämmöistä kun tää on. Ihmiset voi pahoin. Ihan terveydenhuollon ammattilaisetkin lähtee vaatimusten alla helpompiin paikkoihin töihin. Lääkärikunta lyhistyy tän suomalaisen byrokratian alle, kun potilaista tarvitsee lain vaatimien asianmukaisten hoitokertomusten lisäksi laatia todistuksia ja lähetteitä muille yhteiskunnan instansseille, jos haluaa saada apua. Olen päässyt / joutunut työni kautta muutaman kerran todistamaan sitä, kuinka lääkärikin näyttää vaikka tauolla kahvilla istuessaan sen ”ihmisen” ammatillisen kuorensa alta. Kaikki on väsyneitä ja kaikkia vituttaa. Onko tässä ajassa jotain pielessä, vai olenko minäkin jo kasvanut pullamössösukupolveksi, jolla on aikaa voida pahoin? Ei sota-aikoina syntyneet valittaneet pahaa oloansa, eikä heidänkään lapsensa, mutta sen jälkeen on tapahtunut mun mielestä suuri muutos. En tiedä olenko mä poikkeuksellisen avoin oman sukupuoleni edustaja, joka pystyy keskustelemaan omien lastensa kanssakin suoraan asioista. Silloin kun vielä asuin yhdessä heidän kanssa, aina kotona ollessani – kun en ollut töissä, sanoin jokaiselle hyvät yöt, kerroin heille kuinka tärkeitä he ovat ja kuinka paljon heistä välitän. Senkin olen nähnyt sotekentän pelinappulana, että koskaan ei tiedä, milloin kullakin on ”päivät täynnä”. Perusterve kolmekymppinenkin voi joutua tapaturmaan tai saada äkillisen sairauskohtauksen, jonka jäljiltä hänestä saadaan parhaassa tapauksessa hoidettua elinluovuttaja.
En syntynyt ihmiskuntaa kaunistamaan, En syntynyt liioin lasia kallistamaan. Kai kohtalo tätä miestä nyt vie, kun rehevoittyy ja kapenee tie. Se johdattaa, minua minne lie, enkä tiedä mitä tulee vastaan. Lasi taas puoliksi tyhjä on, eikä täysikään helpota tuskaa. Nostan sen huulille, kun elämä kostaa, etsin tietäni tietäni taivaaseen, kuka sinne lopulta nostaa.
-Nuket / Jouni Hynynen, Elämä kostaa-