Joskus pohdin omaa toimintaani, en voi välttyä ajatukselta, että keksinkö itse tekosyitä joidenkin asioiden tekemiselle tai tekemättä jättämiselle? Olenko vain tyhmä ja laiska tai hedonisti? Tällä hetkellä kuormittava elämäntilanne prässää jotakuinkin kolmesta suunnasta – työ, opiskelu ja perheenhuomioiminen kahden edellä mainitsemani asian prässätessä. Ehkä eniten vituttaa nyt liian pitkään kalvanut riittämättömyyden tunne. Kaikesta huolimatta minulla vallitsee ymmärrys siitä, että olen itse vastuussa omasta elämästäni. Olen vastuussa myös elämän jatkumon kasvattamisesta parhaalla mahdollisella tavalla. En osaa sanoa kauanko tämä mielentila on nyt vaivannut. Ehkä tämä fiilis alkoi loppuvuodesta 2019 kun siinä tuli tehtyä aika intensiivisesti kouluhommia. Kaikki tulonhankintaan ja itsensä kouluttamiseen liittyvä aika on pois perheen kanssa vietetystä ajasta. Töiden takia pelkästään kertyy vuositasolla kymmeniä kotoa pois vietettyjä öitä. Sitten vielä kouluviikolla pitää, ehkä voisi myös ajatella, että voi tai saa – mutta en minä tästä kykene nauttimaan. Viime vuonnakin olin kymmeniä päiviä pois kotoa koulun takia. Opiskeluun kyllä pystyy panostamaan ja saan lyhennettyä päättymätöntä ”To Do” listaa asia kerrallaan, vaikka pitkissä kantimissa nekin ovat, suurehkoja kokonaisuuksia kuitenkin pitää työstää koko ajan. Juuri nytkin olisi paljon muuta tekemistä, mutta ei vaan fokusointi onnistu, kun päässä myllertää vitutuksen, väsymyksen ja epätoivon sekaisia tunteita. Tämä kirjoittaminen on toisaalta hyvä tapa selventää omia ajatuksia itselleenkin.
Kävin viimeviikolla tekemässä ADHD ”seulontatestin”. Ei siitä mitään suuria pisteitä tullut, mutta on kuitenkin lappu täytetty ja sitä voivat sitten niiden asioiden kanssa työkseen olevat pohtia, onko tarvetta tehdä jotain muutakin tutkimuksia lapun täyttelyn lisäksi. Se on nyt kuitenkin ensimmäinen askel omien ajatusten selventämisessä. Päässä vilisee välillä ajatuksia sen verran, että välillä tulee mieleen, että psykoosia puskee 😊 Mutta ehkei kuitenkaan, ainakin olen luottavainen sen suhteen, että jos siinä lotossa voittaisi, niin saisi sitten ainakin täysin sairaudentunnottoman tilan. Se mikä pyörii päällimmäisenä päässä tästä viikosta, on vitutus omasta mielestäni opettajan täysin ala-arvoisesta opettamisesta ja ohjaamisesta. Kuvittelisin, että jos kymmenet ihmiset keskittyvät opiskeluun ja iso osa heistä järjestää elämäänsä ja kalenteriaan sen mukaan, että pystyy osallistumaan opetukseen, niin kyllähän me opiskelijat nyt jumalauta ansaittaisiin saada edes laadukasta opetusta. Onneksi tällaisia mielestäni huonoja opettajia on osunut kohdalleni vain yksi, mutta jokainen hänen ohjaamansa kurssi on turhauttava.
Kaikesta huolimatta, tunnen itseni kuitenkin juuri nyt melko onnelliseksi kaikesta myllerryksestä huolimatta. Odotan vain että pääsisipä jo kotiin.
Nuorempana tuli tehtyä kaikenmoisia kolttosia ja olin ongelmissa vähän väliä. Teini-iässä mukaan astui myös päihteet alkoholin ja nikotiinin muodossa. Alkoholin kanssa koheltaminen lähtikin nuoruudessa aivan uusiin sfääreihin. Monenlaisia seikkailuja, tappeluita, yleistä hillumista, putkareissuja. En ole ennen vanhemmuuttani koskaan edes tullut pohtineeksi, voisiko menneisyydelle löytyä jotain muutakin selitystä kuin alkoholin huuruinen nuoruus. Päiväkoti-iässä päiväkodin henkilökunnan taholta tuotiin vahvasti esiin, että minulla olisi ADHD. Kultaisella 1900-luvun loppupuolella siitä ei ymmärtääkseni ollut tietoutta siinä määrin mitä nykypäivänä. Nykyisinhän tiedon hankkiminen ja levittäminen onnistuu myös internetin välityksellä aivan eri tavalla kuin lapsuudessani. Nykyään olen innokas tiedon etsijä. Olen lapsuudessani käynyt siis psykologin luona ilmeisestikin tekemässä sen aikaisia ADHD testejä, joista minulla ei ole tarkkoja muistikuvia. Mutta luulen hyvinkin vahvasti, ettei 1990-luvun taitteessa ole ollut käytössä vielä nykyisin käytössä olevia erilaisia neuropsykologiasia testejä, joilla pystytään kartoittamaan erilaisia kognitiivisia ja kehityksellisiä toimintoja. Mutta ADHD:ta minulla ei ole tuolloin todettu.
Muistan jo varhaislapsuudestani, kun päiväkotiarki täyttyi erilaisesta keppostelusta, konflikteista ja nujakoista. Samaa rataa meni ala-astekin. Ala-asteella olin useampana ajanjaksona erityisluokalla (pienluokka) vaihtelevia ajanjaksoja; välillä ajoittain joitain päiviä viikossa, välillä kuukausiakin. Kolmannella luokalla oli taas tarve saada minua pienempään ryhmään oppimaan, mutta tuolloin jo tutuksi tullut pienluokka oli täynnä. Ala-asteella opiskelu ei kuitenkaan sujunut ja minut päädyttiin sitten siirtämään yläastelaisten pienluokalle – tarkkailuluokalle, joka myös tarkkiksena tunnettiin. Siellähän oli sitten monenlaista seuralaista, kun itse kolmasluokkalaisena olin siellä 7.-9-luokkalaisten joukossa. Tupakka meinasi tulla silloin kuvioihin ja ensimmäiset nuuskakokeilut tuli myöskin suoritettua. Ylä-asteen suoritin normaalilla luokalla muiden oppilaiden joukossa. Kiitos siitä silloiselle tarkkiksen opettajalle. Itse olisin halunnut jäädä tarkkikselle jatkamaan opintoja, mutta opettaja kovasti patisteli minua normaalille luokalle. Tätä asiaa olen jälkikäteenkin pohtinut useasti – se on saattanut olla merkittävä tekijä elämässäni, joka on vaikuttanut elämänkulkuuni. Tarkkiksella oppilaat olivat pääosin rikkonaisista perheistä, itseäni heikommassa asemassa olevista sosioekonomisista lähtökohdista elämäänsä ponnistaneita. Nyt monet entisistä tarkkiskavereista ovat kuolleet tapaturmaisesti tai oman käden kautta. Jotkut viettävät päihteiden täyteistä elämää, jotkut myös osittain liikuntakyvyttömäksi vammautuneenakin. Tiedän myös tästä joukosta ihmisiä, jotka elävät tavallista elämää työssä käyden kunniallisina veronmaksajina. Minäkin olen elänyt railakkaasta elämästäni huolimatta hyvinkin normaalin elämän polun. Yläasteelta menin jatkoin opintojani ja valmistuin ammattiin. Sen jälkeen suoritin varusmiespalveluksen normaalisti, enkä edes mennyt sieltä mistä aita oli matalin, vaan hakeuduin ja pääsin itseäni kiinnostavaan koulutushaaraan. Armeijan jälkeen olenkin ollut käytännössä työelämässä kiinni koko ajan.
2010-luvulla syntyi perheeseemme esikoinen. Samalla vuosikymmenellä hän on saanut seurakseen myös pari sisarusta. Muutama vuosi sitten esikoisemme aloittaessaan koulutaivaltaan alkoi tapahtua kummia. Ensimmäisten viikkojen jälkeen kotona alkoi tulemaan aivan silmittömiä raivokohtauksia, jolloin kotona paikkoja hajosi ja tavaroita lenteli. Joitain viikkoja siinä ihmeteltiin kotona tilannetta, jonka jälkeen olin yhteydessä perheneuvolaan, kun kaikkien sietokyky oli ylitetty ja kaikki olivat lopussa niin henkisesti kuin fyysisestikin väsymyksen vuoksi. Ennen ensimmäistä perheneuvolakontaktia ehti virrata paljon vettä Tammerkoskessa – siis pari kuukautta siinä taisi mennä. Perheneuvolassa sitten keskusteltiin asioista ja kartoitettiin perhetilannettamme. Keskusteluissa kävi ilmi, että me olemme jo kotona tehneet paljon monenlaisia tukiasioita. Olimme tehneet itse arjessa niin paljon, että perheneuvolassa todettiin, ettei heillä ei ole mitään kättä pidempää meidän tukemiseksemme. Siinä sovittiin sen verran asioista, että he käsittelevät tilannettamme moniammatillisessa palaverissa. Sen jälkeen poikamme pääsi tarkempiin tutkimuksiin, jotka koostuivat erilaisista neuropsykologisista testeistä. Näissä neuropsykologisissa testeissä siis kartoitettiin kognitiivisia toimintoja monella tasolla; muun muassa osaamista suhteessa ikätasoon, muistin eri tasoja ja keskittymiskykyä. Testien jälkeen oli aika tarkastella tuloksia. Diagnoosina ADHD. Osaaminen oli pääosin ikätasoista ja ikätasoa korkeampaakin. Haasteet liittyivät tarkkaavaisuuteen, keskittymiseen ja muistiin. Haasteiden räjähdettyä käsiin meni koko lailla noin 9 kuukautta, että poikamme oli saanut diagnoosin ja sitten alettiin kokeilemaan sitten lääkitystä. Sillä on sitten saatu pärjäämistä arkeen, vaikka haasteita on edelleen vähintäänkin riittävästi.
Nyt on takana päin ADHD perhesopeutumisvalmennuksen jakso, joista pääsin itse osallistumaan vain jälkimmäiseen viikon jaksoon omista aikatauluistani johtuen. Tällä hetkellä tuntuu, että alan ymmärtämään itse paremmin omaa menneisyyttäni. ADHD kun sattuu olemaan vahvasti perinnöllinen neuropsykiatrinen sairaus / häiriö. ADHD diagnoosia minulla ei nykyäänkään ole, mutta aiheeseen jonkin verran perehtyneenä tunnistan kyllä osin diagnostisiakin kriteereitä itsessäni kun reflektoin elämääni. Pään sisällä olen kyllä käynyt elämäni aikana monet “Jaakobin painit”, joihin on myös diagnooseja annettu.
