Tekijä: Joatmon

Julkaistu

Vuoristorata jatkuu (ehkä loppuun asti)

Keskittymiskyky on ollut aika vaihteleva syksystä lähtien. Vointi kokonaisuudessaan on ollut hyvin vaihteleva; hyvästä sietämättömän huonoon. Mä oon jonkun verran kirjoittanut syksyn jälkeen asioita myös paperille päiväkirjamaisesti, kuten tännekin suollettu teksti on. Eilen ja toissa päivänä oli jotenkin helvetin paha olla, eilen oli melkein koko päivän paniikkikohtauksia räjähtämässä valloilleen, tukehtumisen tunne oli muutaman kerran helvetin pahan tuntuinen kaiken ahdistuksen lisäksi. Ne kaksi päivää mielikin oli niin maassa, etten tehnyt muuta kuin makasin. Eilen en saanut syötyäkään. Iltaa kohti aloin hoitamaan tilannetta siten, että lääkkeitä sopivalla combolla annostellen vähitellen, niin että uni tuli. Välillä kävi mielessä, että yrittäisi ottaa sellaisen annoksen, ettei enää edes heräisi.

Tänään lähdin salille kun olin saanut syötyä aamupalan ja tankannut kofeiinia riittävästi. Se oli jalkapäivä:

Jalkakyykky 3×10 60kg
Hack-kyykky 3×10 20kg
Reisiojentajat 3×10 40kg
Reisikoukistajat 3×10 50kg
Pohkeet 3×15 50kg
Vatsat 3xMax

Treeni meni kyllä 100 % tehoilla ja tehot loppui keskenkin. Jotenkin räjähtävyys kateissa, niin pudotin painot sille tasolle, että sai tehtyä turvallisesti puhtaita toistoja. Tokihan kaikki lusmuilu on varmaan kuntoa vähän heikentänyt, samalla kun paino on noussut. Täytyy nyt vaan yrittää saada liikuntaa arkeen riittävästi, koska liikkumisen jälkeen on aina ihan helvetin hyvä olo!

Tämä kevät on ollut sellainen, ettei pääsääntöisesti aaltoilevaan fiilikseen ahdistus ole lisääntynyt valon määrän lisääntyessä. Mietin, että olisikohan viimevuonna aloittamallani Voxralla (bupropioni) vaikutusta tähän. Lyricaa (pregabaliini) olen ajatellut alkaa laskemaan. Vaikuttaa, että se heikentää suolen toimintaa siinä missä Cymbaltakin (duloksetiini). Noi lääkket on kyllä niin kaksiteräinen miekka, kuin joku vain voi olla – se on varsinkin paskaa, kun rupee titrailemaan niitä annoksia, niin siinä tulee useimmiten erilaisia oloja. Ei todellakaan siis mitään hyviä oloja.

My tea’s gone cold, I’m wondering why I
Got out of bed at all
The morning rain clouds up my window
And I can’t see at all
And even if I could it’d all be gray
But your picture on my wall
It reminds me that it’s not so bad, it’s not so bad
-Eminem – Stan-

Julkaistu

Syksy, orastava flunssa ja hellittämätön ahdistus

Kurkkua karvastaa ja nenä on tukkoinen. Heräsin tänään jo klo 06:30 siihen, kun nenä vuoti. Muutoinkin melko vetelä olo niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Vittu mulla on ikävä, mä kaipaan niitä asioita, jotka olen menettänyt. ”Vapaus” ei ole tuonut tullessaan mitään hyvää. Eron myötä tullut rauha – siis asumis- ja oleskeluympäristön jatkuvat ärsykkeet, kuten lasten huuto ja meteli ovat lakanneet, se on helpottanut hivenen omaa ärtymystasoani. Ehkä siinä on myös jonkinlainen selitys sille, minkä takia ajat ennen eroa meni omissa oloissa ”mörkoilleissä” talon hiljaisessa nurkassa puhelinta räpeltämässä (pelaamassa tai surffailemassa netissä) tai tekemättä yhtään mitään.

Mä en tiedä, onko se ”hinta” kohtuullinen, jonka olen joutunut menetyksilläni maksamaan siitä, että suoraan johonkin kiukkuhermoon osuvat äänet on lakanneet. Erityisperheessä sitä elämää riitti – siis huutoa, meteliä, tappelua ja riehumistakin välillä. Tuskin siitä kukaan muukaan suoranaisesti nauttii, vaikka se on ”vain elämää”, mutta mulla se on tämän hetken valossa tarkastellessa mennyt yli sietokynnyksen. Mä oon ahdistuneisuudesta kärsivä kasa paskaa, jolla saattaisi olla jotain muita diagnooseja, jos ei hoito olisi lähtenyt jo 2000-luvun alkupuolella menemään pelkästään masennuksen, ahdistuneisuuden ja paniikkikohtausten hoitoon. Mä olen vitun katkera kaikesta tästä, tähän ei ole mitään helpotustakaan näköpiirissä. Kuinka paljon pitää kestää? Kuinka pitkään pitää sinnitellä? Miksi elämän pitää olla kärsimystä? Tokihan näihin joku vitun optimisti voisi todeta, että keskity niihin hyviin asioihin, joita elämässä on. Hyviäkin asioita elämästäni löytyy, mutta näen ne asiat enemmän elämän tukipilareina ja mahdollistajina sen sijaan, että ne asiat, kuten työ, olisi itse elämän tarkoitus. Mun elämäntilannehan käytännössä mahdollistaisi tällä hetkellä mitä tahansa, mutta ainoa este on pää – tai siis oman pään kestämättömyys. Mää kärsin tästä tilanteesta aivan helvetisti, eikä se lohduta yhtään, ettei ole valoa näkyvissä tunnelin päässä. Mä inhoan pelkkää elämän ja arjen rutiinien suorittamista. Olen aina kaivannut elämään jotain mitä odottaa, usein sitä on ollutkin, mutta hetkeen ei ole ollut mitään. Se johtuu hyvin pitkälti siitä, että mikään ei oikein kiinnosta.

Tällä hetkellä on melkein kolme kuukautta takana elämää ilman päihteitä, nikotiini ja kofeiini ei mee päihteiden kategoriaan mun skaalassa. Olen miettinyt, että oisinko mä jo päättänyt päiväni menneen kesän aikana, jos olisin viettänyt sellaisen kesän mitä keväällä suunnittelin. Suunnitelmissa oli siis kierrellä kesätapahtumia ja festareita. Alkoakin oli jo varastoituna kesäksi, mutta alkoholin käytön aiheuttamasta pätkivästä muistista (tapahtumista alkoholin vaikutuksen alaisena) tuli motivaatio olla dokaamatta. Vaikka hengissä ollaan edelleen, niin tuntuu silti, että tää jatkuvaa päivästä toiseen taistelua ja selviytymistä. Mä pidän syksystä vuodenaikana todella paljon, mutta jostain syystä nää syksyt on ollut historian valossa mulle vitunmoista survivalismia. Menneisyydessä on pitkiä työkyvyttömyysjaksojakin syksyisin. Nyt tilanne on monilta osin täysin uusi, enkä jaksa suhtautua mihinkään kovin luottavaisin mielin. Mietin vain, että mitä vitun järkeä tässä elämässä on?

Me ollaan kaksi eksynyttä
Maailmassa täydessä mutta niin tyhjäs
Kaksi rikkinäistä on yhtä
Jos sä hyppäät nii mä hyppään
Ja ku mä putoon
Ei välii mis oon
–Dilemma: Kaksi rikkinäistä–

Julkaistu

Muodollisesti pätevä, mutta osaamaton

Synkkyys valtaa mielen, itsetuhoiset ajatukset hiipii mieleen. Vilkas mielikuvitus on keksinyt monta tapaa tehdä itsemurha, jopa moninkertaisesti varmistaen. Arjessa (lue työssä) olen mielestäni kyennyt olemaan rationaalinen, vahva, empaattinen ja ammattitaitoinen ihminen. En tiedä onko ystäväni tai työyhteisöni koskaan kyenneet näkemään kuoreni läpi. Harvan voi vaikeaa kuvitella edes kuinka synkkiä ajatuksia ihmisellä voi olla, puhumattakaan siitä paha olo niiden ajatuksen taustalla on. Henkinen kipu ja tuska on ehkä jopa invalidisoivampaa, kuin kova fyysinen kipu.

Koen kuitenkin, että olen päätynyt elämässäni sellaiseen työhön, että pystyn kääntämään oman pimeän puoleni vahvuudeksi. Yhden käden sormista ei tarvitse käyttää montaa, kun voi laskea ne ihmiset, joille olen avannut edes jonkin verran omaa sielunmaisemaani, kuinka synkkä se on. Jos voisin palata ajassa taaksepäin 10 tai 15 vuotta ja pystyisin antamaan nuorelle minälle neuvoja, raahaisin itseni osaavan mielenterveysavun piiriin – se olis kyllä vaikeaa.

Suomessa terveydenhuolto on kuitenkin jonoutunut ja kriisiytynyt. Psykiatrisen hoidon osalta tilanne on oman ymmärrykseni mukaan huonoimmalla tolalla. Jonot pitkät, koska mielenterveyden hoito on viimekädessä lääkärivetoista. Psykiatri on lääkäri, joka ensin opiskellut lääketieteen lisensiaatiksi, eli lääkäriksi kuusi vuotta. Sen jälkeen pitää vielä erikoistua psykiatriaan, joka kestää toiset kuusi vuotta. Erikoistuvan lääkärin palkka ei ole myöskään ymmärtääkseni kuin noin puolet perus lääkärin palkasta. Näiden opintojen jälkeen ihmisellä on opintojen antama muodollinen pätevyys.

Muodollinen pätevyys on mielenkiintoinen käsite. Vaikka pääsääntöisesti opetus perustuu parhaaseen käytettävissä olevaan näyttöön perustuvaan tutkimustietoon, ei tämä kaikki tee kuitenkaan ihmisestä pätevää. Oman kokemuksen mukaan toisen ihmisen kokemuksia voi vaikeaa tai pääsääntöisesti jopa mahdotonta ymmärtää, jolloin myös auttaminen on myös yhtälailla hankalaa tai jopa mahdotonta. Omiin keskusteluihini, kokemuksiini ja kohtaamisiini perustuen mielenterveyden ongelmista kärsivälle ihmiselle kirjoitetaan reseptejä erilaisiin mielialalääkkeisiin jopa ensimmäisellä yleislääkärin vastaanotolla, jos uskaltaudut hakemaan apua ja kohtaamaan parhaimmilmasi totaalista vähättelyä ja ymmärtämättömyyttä. Terveyskeskuslääkäri voi olla se se seitsemän laudaturin ylioppilas hyväosaisesta perheestä, jossa kaikki puitteet elämän eri osa-alueilla on ollut kunnossa.

Mielialalääkkeet on kuitenkin todella rajuja lääkkeitä. Ne voi olla vaikuttamatta mielialaan lainkaan kohottamatta, mutta ne voi aiheuttaa lukuisia erilaisia sivuvaikutuksia. Siis sivuvaikutuksia, jotka vaikuttavat koko elimistön toimintaan huonolla tavalla, sitten lääkäri saattaa määrätä sivuvaikutuksiin toista lääkettä ja niin edelleen. Mielialalääkkeet eivät virallisen tiedon mukaan aiheuta riippuvuutta tai vieroitusoireita. Oman kokemukseni mukaan lääkkeistä ei välttämättä ole mitään apua, mutta sitten kun niiden käyttöä yrittää lopettaa, niin olo menee aivan karmeaksi ja sietämättömäksi, pahemmaksi kuin koskaan aiemmin ennen lääkkeen käyttämistäkään. Omien kokemusteni mukaan kuulemani mukaan tilanne tulkitaan usein mielenterveyden ongelmien pahenemisena, johon sitten määrätään taas jotain uutta lääkettä.

Suomessa ohjeet, lait ja säädökset kuitenkin edellyttävät, että sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaille ja potilaille pitää tehdä hoito- ja kuntoutussuunnitelma. Käytännössä tämä ei kuitenkaan kokemani ja kuulemani perusteella juurikaan toteudu. Eri palvelut on niin pirstaleisia, että kukaan ei osaa neuvoa niiden piiriin, saati sitten että mielenterveyden ongelmista kärsivällä olisi osaamista, voimia, jaksamista tai kykyä ylipäätään yrittää itse päästä näiden palveluiden piiriin.

Kuka jaksaa taistella oman oikeisturvansa eteen, samalla jos toimintakyky ei ole hyvä ja keskittymiskyky on olematon?

Julkaistu

”Vapauden vankila”

Tätäkö elämä nyt on? Voisi olla, mennä ja touhuta aivan niin kuin haluaa, ei tarvitse kysyä keneltäkään lupaa tai selitellä, miksi haluaisi lähteä kaverin kanssa kaljalle. Nyt vaan lähinnä jumitan sohvalla – ei oikein huvita tehdä mitään. Menneisyys ja eletty elämä tuntuu turhalta – tulevaisuus tuntuu toivottomalta. Ei jumalauta, ei tämä mitään elämää ole. Toivottavasti tämä on vain joku vaihe, joka tulee puolet elämästä kestäneen ihmissuhteen päättymisen jälkeen.

Vittu, en mä kuvitellut, että nelikymppisenä ostelen Ikeasta liinavaatteita ja kodin käyttötavaraa. Mä luulin, että miehen homma on vain käydä Ikeassa syömässä lihapullat, kantaa ostoksia ja koota niitä tarvittaessa. Nyt mä kuitenkin mietin, että minkälaisia viherkasveja voisin hankkia ruokapöytään tai olohuoneeseen. Katselen netistä hiusten- ja parranhoitohoitotuotteita ja koneita parran trimmaukseen. Tämän päivän ainoa aikaansaannos on uuden polkupyörän hakeminen pojalle ja sen kokoaminen.

Mä olen huomannut omassa hiljaisuudessa ollessa sen, että stressitasot laskevat aika paljon – tai ainakin jonkin verran. Ainoastaan omassa päässä juoksee paljon ideoita ja ajatuksia – lopputulos on kuitenkin kuin jossain meemeissä, teen jotakin, hetken päästä huomaan touhuavani ja ajattelevani jotain aivan muuta. Mutta se, kun lapset pelaa pelejä tietokoneilla ja puhelimilla, sitten se homma menee sellaiseksi raivoimiseksi, että tulee niin paljon alatyylistä kielenkäyttöä, ettei omakaan mielestäni värikäs verbaalinen kielenkäyttö taivu sellaiseen, niin se on kertakaikkisen hermoja repivää. Ruutuaikaa on yritetty kyllä rajoitta, mutta sen noudattaminen vaatii äärimmäistä päättäväisyyttä. Siinä joutuu olemaan se mulkku vanhempi, joka asettaa ne rajat.

Tottakai säästä täytyy myös sanoa muutama sananen. Kun kesäkuu alkoi, nousin joskus aamupäivällä huonosti nukutun yön jälkeen syömään aamupalan ja juomaan pannullisen kahvia, mennäkseni takaisin sänkyyn rötväämään. Ulkona tuli rakeita niin että ikkunat ja ikkunalaudat paukkui. Välillä tuli räntääkin. Mietin siinä samalla ”sääaseman” hankkimista. Ihan siis semmoinen laite vaan, josta näkee sisälämpötilan, ulkolämpötilan, ilmankosteuden ja ilmanpaineen sekä muuta tärkeää, todella oleellista arjen tietoutta.

Ystävä koitti kovasti houkutella mökille saunomaan. Harkitsin kyllä kovasti lähtöä, mutta välimatkaa olisi tullut turhan paljon iltareissulle. Sitten saunan ohessa kuuluu nauttia myös saunajuomaa – se olisi häirinnyt turhan paljon perjantain suunnitelmia. Eskarilaisella loppuu eskari, koululaisilla loppuu lukukausi ja alkaa heidän pitkään odottamansa, ansaittu hengähdystauko. Loman alkua juhlistetaan tekemällä iso satsi rankalaisia ja kebabbia.

Sulla on lauantaipussi sekä hopeinen tussi
jolla unelmias piirtelet
Ja sä huokailet ääneen kumpa olisin jo aikuinen

-Mira Luoti – Hopeinen tussi-

Julkaistu

Kun tuolissa on enää vain yksi jalka huterasti kiinni

Oletko koskaan kuullut ”jaksamisen jakkarasta”? Warden on tutkinut surua, jossa aihetta käsitellään voimavarojen ja reaktioiden näkökulmasta. Jaksamisen jakkara koostuu tuolin neljästä jalasta; menetyksen luone, muut samanaikaiset stressitekijät, sosiaalisesta tuesta ja omista voimavaroista ja resilienssistä. Itse koen oman elämäni sakkaavaan jokaisen jakkaran osalta. Tällä viikolla olin yhteydessä mielenterveyspalveluihin, jolloin kerroin pitkään vaivanneista ja pahentuneista itsetuhoisista ajatuksista. Itse vilkkaan mielikuvituksen omaavana olen ajatellut paljon erilaisia keinojakin, siten, että useampaa erilaista lopulliseen tulokseen johtavaa keinoa käyttäen olisi mahdollista tappaa itsensä, jos viimeinenkin hiillos sammuu elämänliekistä.

Aiemmin olen kirjoittanut blogiini elämänhistoriastani. Tuntuu, että aikuisiällä kaikki on lähtenyt sakkaamaan kiihtyvällä tahdilla. Nyt toukokuun alussa vuokrasin asunnon itselleni. Viimeiset vuodet melkein viidentoista vuoden avioliittovuoden ja melkein kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen on ollut lähinnä hermoja kiristää mököttämistä. Vuosi sitten psykiatrin vastaanotolla keskusteltiin, että hän tekisi minulle lähetteen kelan korvaamaan psykoterapiaan ja sekä parisuhdeterapiaan. Niitä ei ole vain tähänkään päivään mennessä kuulunut. Kyseisestä vastaanotosta ei näy kannassakaan muita merkintöjä, kuin vastaanoton päivämäärä. Minä sitten yritin parisuhdekriisin ollessa päällä hakea apua myös kirkon perheneuvonnasta. Siellähän käytiin kerran, jossa puolisolleni kirkastui se, että hän haluaa minusta eron. Hyvä kuitenkin, että hain apua, että jollain edes ajatukset kirkastuivat.

Täällä mä nyt istun yksin, omassa kämpässäni. Fiilikset on ollut hyvin vaihtelevat. Levottomuus on kuitenkin ja pysyy, sitten omatkin suunnitelmat muuttuu lennossa. Ehkä se olisi vaan opeteltava olemaan tällainen kuin on, vaikka tämä ei oikein ole sitä mitä mä itsekään haluaisin. Keskimmäinen kolmesta rakkaasta jälkeläisestä olisi halunnut tänään tulla kylään, mutta mulla on itsellä niin paska olla, että halusin olla itse itsekseni. Hän halusi eilenkin tulla kylään. Eilen kävin myös rakkaan kuopuksemme eskarin kevätjuhlissa. Olen todella kiitollinen, että puolisoni on jaksanut kaiken kaaoksen keskellä taistella, valittaa (kunnan päätöksentekijöille, päättävässä asemassa oleville viranhaltijoille sekä aluehallintovirastolle sekä hallinto-oikeudelle virheellisistä ja laittomista päätöksistä. Valitusten voittoprosentti on ollut täysi 100!) sekä valistaa varhaiskasvatuksen henkilöä, sekä ohjata heitä tiedon äärelle, kuinka tarkkaavuuden- ja ylivilkkauden kanssa elävän lapsen kanssa tulisi toimia. Rakas kuopus on saanut aivan käsittämättömän hyvän henkilökohtaisen avustajan – hänkään ei ole päässyt helpolla, ja hän on tehnyt sitä varhaiskasvatushenkilökunnan päivähoidon työntekijän palkalla.

Mua tavallaan pelottaa sanoittaa kaikkia näitä ajatuksia kirjalliseen muotoon. Jotkin harvat ihmiset lähipiiristäni tietävät jollain tasolla sen, että mulla luistaa hihna ajoittain aika huolella, kohta se ”hihnakin” katkeaa. Ei yhdellä tai useammallakaan ihmishengellä ole kenelläkään merkitystä; toki jos se ”tapaturmaisesti junan alle jäänyt” tai muutoin somaattisesti terve, kuollut nuori sattuu olemaan julkkis, niin silloin iltapäivälehdet nostaa aiheen hetkeksi esille, vaikka ihmisiä ne julkkiksetkin vain on.

Pahimmaksi tämän asian omasta mielestäni tekee se, että itse yhtenä pelinappulana sotekentällä joudun näkemään sen arjen todellisuuden, joka psykiatrisen hoidon saralla vallitsee. Jonot hoitoon lapsilla, nuorilla ja aikuisillakin on niin pitkiä, että siinä ehtii jono lyhenemään epäluonnollisin tavoinkin. En tiedä, haluaako kaikki edes saada apua, jos vain on niin umpikujassa, ettei enää näe ulospääsyä. Toki joillain taustalla on myös erilaisia traumoja, jonka lisäksi voi olla monenlaista laiminlyöntiä tai julmuuksien kohteeksi joutumista, jotka ovat rikkoneet pienen ihmisen psyykkeen jo elämän alkumetreillä.

En tiedä että mikä tästä ajasta tekee tämmöistä kun tää on. Ihmiset voi pahoin. Ihan terveydenhuollon ammattilaisetkin lähtee vaatimusten alla helpompiin paikkoihin töihin. Lääkärikunta lyhistyy tän suomalaisen byrokratian alle, kun potilaista tarvitsee lain vaatimien asianmukaisten hoitokertomusten lisäksi laatia todistuksia ja lähetteitä muille yhteiskunnan instansseille, jos haluaa saada apua. Olen päässyt / joutunut työni kautta muutaman kerran todistamaan sitä, kuinka lääkärikin näyttää vaikka tauolla kahvilla istuessaan sen ”ihmisen” ammatillisen kuorensa alta. Kaikki on väsyneitä ja kaikkia vituttaa. Onko tässä ajassa jotain pielessä, vai olenko minäkin jo kasvanut pullamössösukupolveksi, jolla on aikaa voida pahoin? Ei sota-aikoina syntyneet valittaneet pahaa oloansa, eikä heidänkään lapsensa, mutta sen jälkeen on tapahtunut mun mielestä suuri muutos. En tiedä olenko mä poikkeuksellisen avoin oman sukupuoleni edustaja, joka pystyy keskustelemaan omien lastensa kanssakin suoraan asioista. Silloin kun vielä asuin yhdessä heidän kanssa, aina kotona ollessani – kun en ollut töissä, sanoin jokaiselle hyvät yöt, kerroin heille kuinka tärkeitä he ovat ja kuinka paljon heistä välitän. Senkin olen nähnyt sotekentän pelinappulana, että koskaan ei tiedä, milloin kullakin on ”päivät täynnä”. Perusterve kolmekymppinenkin voi joutua tapaturmaan tai saada äkillisen sairauskohtauksen, jonka jäljiltä hänestä saadaan parhaassa tapauksessa hoidettua elinluovuttaja. 

 

En syntynyt ihmiskuntaa kaunistamaan, En syntynyt liioin lasia kallistamaan. Kai kohtalo tätä miestä nyt vie, kun rehevoittyy ja kapenee tie. Se johdattaa, minua minne lie, enkä tiedä mitä tulee vastaan. Lasi taas puoliksi tyhjä on, eikä täysikään helpota tuskaa. Nostan sen huulille, kun elämä kostaa, etsin tietäni tietäni taivaaseen, kuka sinne lopulta nostaa.

-Nuket / Jouni Hynynen, Elämä kostaa-

Julkaistu

Liikunta on tärkeä osa kokonaisvaltaista hyvinvointia

Seesteinen unelma

Ihmistä ei ole luotu olemaan pelkästään passiivinen tai tekemään jotain staattista, kuten vaikkapa tietokoneella roikkumista. Tietokoneella ja älypuhelimella aika kuluu nykyään pelottavan äkkiä, jossain vaiheessa sitä vain havahtuu, että oho, onpa kello jo paljon.

Korona-aikana opiskelin korkeakoulututkintoa. Koronan alkuvaiheesta lähtien yhteiskunta alkoi sulkeutua kouluja myöten. Työpaikat, koulut sekä monet muut organisaatiot olivat pakotettuja digiloikkaan. Aiemmin työpaikoilla ei ole ollut vaikkapa etätyömahdollisuutta. Syitä on ollut monia, miksei jotain tietokoneella tehtäviä töitä olisi voinut tehdä etänä. Korona-aikana karanteenimääräysten myötä julkinen sektori joutui varmaan tekemään pisimmän digiloikan. Kyse on varmaan ollut aika pitkälti haluttomuudesta tehdä teknisiä muutoksia, kuten VPN-yhteyksien ja muiden tarpeellisten, mutta yksinkertaisten järjestelmien käyttöönottoa.

Minulle etäaika aiheutti paljon haasteita – aiheuttaa edelleenkin. Etäopetukseen, kokouksiin ja kaikkiin kotona tapahtuviin tapahtumiin on helppoa osallistua vaikka kalsarit jalassa. Digiloikan alkuvaiheessa mediassa oli hauskoja artikkeleita siitä, kun alakoululainen oli kotona webkamera päällä, sitten puolialaston isä ilmestyy kaikkien oppilaiden ruuduille. Omalla kohdallani opiskelu etenkin vähän kiinnostavien aiheiden kohdalla johti monenlaiseen multitaskaukseen. Saatoin selailla verkkolehtien uutisia ja pelailla puhelimilla samaan aikaan. Itse opiskelin päätoimisen, kokoaikaisen työn ohella pois lukien työssä tapahtuvat oppimisjaksot, jotka olin opintovapaalla niiden vaatiman intensiteetin vuoksi. Kaikille, tai ainakin useimmille opiskelijoille myös se kuuluisa ”viimehetki” on tuttu. Kun deadline puskee päälle, sitten tehtävää tehdään todella vauhdilla, yleensä myös yömyöhään asti.

Minäkään en ole sellainen stereotyyppinen adhd, joka kimpoilee ympäriinsä kuin flipperipallo, puhuu kaikkien päälle ja keskeyttää. Itselläni oireet ilmenee lähinnä pään sisäisinä ongelmina ja haasteina. Arjessa asioita unohtuu usein. Saatan keskittyä johonkin itseäni kiinnostavaan projektiin tai peliin sellaisella intensiteetillä, että teen asiaa heräämisestä lähtien aina nukkumaan menemiseen saakka. En ole oppinut kesyttämään itseäni, se vaatisi työtä. Impulsiivisuuttani olen pyrkinyt hillitsemään parhaani mukaan. Monesti tylsistyttyäni olen saattanut helpottaa ahdistuneisuuttani sekä päänsisäistä levottomuuttani alkoholilla. Sitten meno on pahimmillaan todella hölmöä ja harkintakyky saattaa olla aivan nollissa. Itse saan tehtyä kunnon kokonaisvaltaista nollausta vain intensiivisellä liikunnalla. Kuntosalilla painojen kanssa ryskäessä tai thainyrkkeilyssä ajantaju katoaa ja keskittyminen on siinä hetkessä. Liikunta tunnetusti vapauttaa myös kehon omaa luonnollista onnellisuuden tunnetta tuottavaa välittäjäaine endorfiinia. Kevytkin liikunta toimii parhaimmillaan hyvin. Olenkin asettanut itselleni tavoitteen tälle kuluvalle vuodelle lisätä liikuntaa. Liikunnalla haluan mielen hyvinvoinnin lisäksi ylläpitää ja parantaa fyysistä kuntoani, jota tarvitsen elannon hankinnassani työssä. Olen onneksi löytänyt ajoittain hyvin intensiivisen ja ajattelua vaativan työn, jossa koen olevani parhaimmillani paineen alla.

Julkaistu

Olenko kohta kotini vanki?

Elämän eliksiirit

Astun ulos autosta ja lähden astelemaan kohti kauppaa, muutaman metrin kävelyn jälkeen tuntuu, ettei jalat liiku, tuntuu että happi loppuu, minusta tuntuu, että painovoima katoaa – en tiedä mitä sen jälkeen tapahtuu. Haravoin katseellani ympäristöä, onko lähellä jotakin mihin voisi tarttua ja ottaa tukea? Yritän keskittyä hengittämään rauhassa nenän kautta sisään, puhaltaen ilman ulos huulten välistä. Miltä kuulostaa? Tämmöistä paskaa mun arki on nyt viime viikkoina ja kuukausina ollut. Loppukesästä lääkkeitä alettiin säätämään matkalla kohti ADHD täsmälääkitystä, kun käytössä on bentsoja, niin lääkärin mukaan ei voi määrätä täsmälääkkeitä, jotka vaikuttavat suoraan dopamiinin määrään. Paljon muita helvetin kalliita lääkkeitä on kyllä aloitettu, joilla on kokeiltu hoitaa oireita. Näiden lääkesäätöjen jälkeen alkoi paniikkikohtausten saaminen lenkkeillessä, joka on edennyt kirjoituksen alussa mainittuun tilanteeseen. Tilanne vaikuttaa paljon mun omaan jaksamiseen ja kykyyn toimia arjessa. Itseni lisäksi oma saamaton ja huono oloni heijastuu myös kaikkiin ympärilläni oleviin ihmisiin.

Oma perhe-elämän idyllinen arki on erityisperheen arkea. Siihen sisältyy monenlaisia tunteita erilaisine konflikteineen jälkeläisten kanssa. Esikoinen alkaa olemaan vähitellen esimurrosikäinen vahvatahtoinen jätkä, joka alkaa fyysisissä mitoissa ottamaan jo äitinsä kiinni. Kuutta vuotta lähestyvä jätkä on päässyt loppukesästä nepsytutkimusputkeen – selvitellään että voisiko olla ADHD, vanhemmillehan asiassa ei ole minkäänlaista epäselvyyttä. Se prosessi ottaa oman aikansa, aiemman kokemuksen perusteella siinä kestää puolesta vuodesta vuoteen, jonka jälkeen sitten mahdollisia lääkekokeiluja. Tämän vitun hullunmyllyn keskellä, oman paskan oloni kanssa itse pitäisi sitten yrittää olla aikuinen. Aikuinen, jolla on omia haaveita, tarpeita ja haluja. Edellä mainitut asiat sitten toteutuvat vaihtelevalla menestyksellä omasta ja puolison toimintakyvystä riippuen. Puolison on myös kuormittunut oman työnsä vaativuudesta sekä tästä erityisperheen pyörittämisen aiheuttamista vaatimuksista.

Mitenkä tämä kaikki sitten vaikuttaa parisuhteeseen? Varmasti missä tahansa normaalissakin parisuhteessa on ylä- ja alamäkiä, mutta uskon erityisperheen arkea elettäessä menon olevan vielä voimakkaammin intervallimaisesti aaltoilevaa ja räiskyvää. Meidän tapauksessa erityisperheen pyörittäminen koostuu hyvin täsmällisestä, strukturoidusta organisoinnista (johon minä en kykene), muutoin vallitsee vain vitunmoinen kaaos ja kaikki kiukuttelee. Koulusta tulee jatkuvasti palautetta huonosta ja paskasta käytöksestä, kun koulutoimessa ollaan aivan kädettömiä nepsylasten haasteiden kanssa. Koulussa on käyty istumassa lukuisia palavereja, jotka on pääosin koostunut lässytyksestä, joka ei johda mihinkään. Nyt syyslukukaudella kouluun tuli uusi erityisopettaja poislähteneen tilalle. Hämmästyksekseni uusi erityisopettaja kertoi omasta elämästään – hän on itse kulkenut käsitykseni mukaan kivisen tien oman elämänsä nepsyhaasteiden kanssa, lisäksi hänellä on paljon kokemusta myös nepsylapsen vanhempana. Hän siis tietää mitä paskaa se, kun on palaveria palaverin perään, ilman että mitään konkreettista muutosta tulisi. Toiminta on siis jatkuvaa tulipalojen sammuttelemista, sen sijaan että tehtäisiin jonkinlainen ennakoiva ”pelastussuunnitelma”. Oman näkemykseni mukaan vaatii oikeanlaisen ihmisen, joka pystyy omaksumaan nepsyjen haasteita koulutusten kautta. Kokemusosaaminen on se, mitä ei voi saada millään muulla tavoin kuin kulkemalla sen kivisen tien.

Ala-asteella esikoisen asioita on vatvottu vuosia. Meitä on ohjattu palvelusta toiseen, ihan siis sitä saatanan luukutusta mitä tämä yhteiskunta on täynnä, eikä kukaan ota kunnolla koppia mistään. Vuosien palaveeraamisen, avustajahakemusten ja kaiken muun paskan jälkeen on siirrytty vaatimuslinjalle. Kuntatasolla ottaa omansa aikansa käydä hakemusprosessit läpi, jossa ne tehtiin virheellisesti ja lain vastaisesti. Sitten hallinto-oikeuteen valittamisen jälkeen asiat järjestyi ainakin näennäisesti, kun hallinto-oikeus totesi eri viranhaltijoiden päätökset ja prosessit valitusosoituksia myöten laittomiksi ja virheellisiksi.

Olen aivan vitun väsynyt, turhautunut, kyllästynyt…

Julkaistu

Kun katon peiliin, peilikuva vaan vituttaa

Onko asiat muuttuneet paremmiksi 2000-luvulla? Mielestäni yhteiskunta on täysin muuttunut muutaman vuosikymmen aikana. Hehkulamppu keksittiin 1800-luvulla.  Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäisenä hehkulamppu otettiin käyttöön Tampereella, Finlaysonin tehtaalla vuonna 1882. Ennen hehkulampun käyttöönottoa teollistuminen on ollut jo valloillaan. 1800-luvulle tullessa käsin- ja lihasvoimalla tehtävää työtä alettiin korvaamaan teollisesti teknologian kehittyessä. Käyttöön alettiin valjastaa uutta teknologiaa; vesivoimaa, höyrykone, polttomoottori ja sähkömoottorit. Aiemmin ihmiselämä on keskittynyt työntekoon elämän perustarpeiden tyydyttämiseksi – nykyään asia vaikuttaa kääntyneen päälaelleen, jossa elämme tehdäksemme töitä, jolla mahdollistamme vapaa-ajan aktiviteetteja.

Oliko ennen kaikki paremmin? Mielestä oli ja ei ollut. Luulen, että sen entisen ajan maailma olisi kuitenkin ihmiselle edelleen luontainen. Teknologian ja kaiken osaamisen ja ymmärryksen kehittyessä myös ihmisen elinikä on pidentynyt. Mutta onko ihminen kyennyt muuntautumaan samassa tahdissa, kuin yhteiskunta on muuttunut. Silloin kun kaikki tekeminen tehtiin lihasvoimin, ei tarvinnut miettiä kuntosalia, jääkiekkoa, spinningiä tai muuta harrastusta. Nykyään ihminen ei päivittäisessä työnteossaan välttämättä kuluta energiaa niin paljoa, kuin saa sitä ruoasta ja erilaisista herkuista. Tämä on ihmiseen liittyen vain yksi näkökulma, fyysinen näkökulma. Kuinkas sitten psyykkinen ja fyysinen näkökulma? Ihminenhän on psyko-fyysissosiaalinen kokonaisuus.

Itse koen kuuluvani siihen väestöluokkaan, jolle nykyinen yhteiskuntamalli vaatimuksineen ja odotuksineen on haastava. Olen käynyt lävitse ADHD protokollan mukaiset tutkimukset, josta lopputulemana psykologin lausunto, jonka mukaan minulla on ADHD:n kombinoitu muoto, eli tarkkaamattomuus- ja ylivilkkausmuotoinen. Itselläni on kuitenkin aikuisiällä ammatinvalinta onnistunut melko hyvin. Työ on pääosin vaihtelevaa ja kohtaan paljon erilaisia ihmisiä. Työt tehdään kuitenkin tietynlaisten toimintamallien rajoissa, mutta vaihtelevuutta itselleni on riittävästi. Eri toimipisteissä itse työn vähyys on alkanut aiheuttamaan haasteita, koska suuri osa kuluu valmiuden ylläpitämisessä, koska työympäristö on asukasmäärältään pieni.

Teini-iästä asti tutuksi tulleet ahdistus ja paniikkikohtaukset on pysyneet mukana matkassa mukana kaikki vuodet, vuosikymmenetkin. Nyt on kuitenkin mennyt yli vuosi, että olo on ollut oikeasti saatanan raskas. Kuolema on ollut mielessä miltei päivittäin; mitään konkreettista en ole aikonut toteuttaa, mutta en tiedä, kauanko tätä paskaa oloa jaksaa tai pitää jaksaa?

”Mä muistan miten seinää vasten hakkasin päätä, kun tuntu että oon tullut nyt matkani päähän. Miksi jatkaisin täällä tätä elämää turhaan, kun pieni hetki onnee on pelkästään unta. Pelkään tätä mustaa maailmaa, tuskaa ja kipua, ja kun katon peiliin, peilikuva vaan vituttaa. Mietin kaikkee ikävää ja vaivun taas itkuun, menneisyyden haamut pääs huudan painukaa vittuun!” -Ville Nurminen

Julkaistu

Achtung!

Achtung

Lääkärin kanssa pidetty miitti 29.7. Lisää lääkkeitä, ei mahdollisuutta kokeiluun toivomallani täsmälääkkeillä, stimulanteilla. Nyt sitten menee duloksetiinia 1 x 60mg, bupropionia (Voxra) 1 x 150mg sekä olantsapiinia 0,5-1 x 3. Ensimmäisinä päivinä 29.7. alkaen olo tuntui melko hyvältä. Sen jälkeen olo onkin sitten ollut melkoisen huono; paniikkikohtauksia ja syömisvaikeutta, nieleminen ei meinaa onnistua. Edelleen pitäisi ensin saada bentsodiatsepiinit lopetettua kokonaan. Ajoittain tuntuu, että aivan vitun sama, että olkoon koko paska ja tekisi mieli vetää elämä pöntöstä alas. Nyt sitten olon saa siedettäväksi alkoholilla. Muuta toimivaa keinoa ei oikein ole, tai en ole löytänyt. Rentoutumista tai muusta vastaavasta en ole saanut apua. Heräämisen jälkeen olo on aina parhaimmillaan, oli se sitten aamulla yöunien jälkeen tai päiväunilta noustessa. Tunnin sisään ahdistus ilmoittaa olemassaolostaan tasaisesti lisääntyen. Toimintakyky on mennyt vain huonommaksi.

Julkaistu

Ihana kesä!

Toukokuussa odotin kovasti opintojen loppuun saattamista, jotka onnistuivat suunnitellusti ajallaan, nopeammassa tahdissa kuin opetussuunnitelman mukaan mennessä olisi mennyt. Oma fiilis ei kuitenkaan valmistumisen kynnyksellä ollut kovinkaan juhlava. Läheiseni jaksoi ahkerasti valmistella minulle juhlat omien työkiireiden ja arjen hulinan keskellä – itsellä oli aivan kaikkeni antanut, tyhjä olo. Juhlien järjestämisestä olen todella, todella kiitollinen. Valmistujaisjuhlien jälkeen oli enää viikon verran töitä, jonka jälkeen alkoi myös hartaasti odotettu kesäloma. Lähes täydellinen motivaation puute oikeastaan minkäänlaiseen toimintaan vaivasi kesälomalla kuitenkin. Kiireiset vuodet ja ajatuksia täynnä vilisevä pää ei sitten oikein keksinyt mitään järkevää. Vielä vähemmän järkevää oli lähteä turruttamaan omaa oloa ja tyhjentämään juoksevia ajatuksia päästä alkoholilla. Ei siinä ystävien tarvinnut montaa kertaa ehdottaa lähtemistä johonkin kesätapahtumaan, kun olin jo mukana menossa.

En koe tuntevani mitään suoranaista himoa alkoholiin. Lähinnä tavoitteena on ollut saada helpotusta omaan oloon, joka on ollut pitkään levoton ja ahdistunutkin. Oikein mistään en ole saanut nautintoa moottoriajoneuvoja lukuun ottamatta, joilla ajellessa kaikki muu unohtuu. Silloin osaan elää hetkessä ja keskittyä täysillä siihen, mitä olen parhaillani tekemässä. En osaa mieltää itseäni alkoholistiksi, mutta olenko kuitenkin olla alkoholisti? Kesällä on helppoa lähteä nautiskelemaan juotavaa erilaisiin tapahtumiin. Loman aikana juominen kuitenkin saattoi helposti venähtää kahteen päiväänkin, silloin kun tuli viikonloppuna liikenteeseen lähdettyä. Onnistuinpa yhdellä reissulla juomaan itseni siihen kuntoon, ettei enää jalatkaan oikein kantaneet, jonka seurauksena syntyi sitten erilaisia vammoja ja ruhjeita. Sellainen toimintahan kyllä kertoo itsellenikin, ettei homma ole silloin enää ihan terveellä pohjalla. Itse rymytyt fyysiset kolhut olen toki oppinut itse nuolemaan. Pahinta on kuitenkin ollut puolison totaalinen kyllästyminen alkoholin käyttöön, joka on vuosien saatossa ollut ajoittain hyvinkin rajua, jolloin olen joutunut monenlaisiin ongelmiin ja tappeluihinkin. Viimeisten vuosien aikana aikana alkoholin käyttö kuitenkin harventunut runsaasti siitä, mitä se nuorempana on ollut; vuoden aikana useampana kuukautena useana viikonloppuna.

Läheisen totaalinen kyllästyminen on kuitenkin johtanut siihen, että yli vuosikymmenen kestänyt yhteiselo uhkaa päättyä. Arjen keskellä unohtuu totaalisesti välillä muiden huomioiminen, kun oma pää ei ole sellaisessa kunnossa, että pystyisi rentoutumaan ja nauttimaan läheisten kanssa siitä, mitä ympärillä on.  Nämä tapahtumat antoivat kuitenkin taas omanlaisensa potkun perseelle, että olin paikalliseen terveysasemaan yhteydessä, tiedustellen olisiko ADHD diagnostiikan suhteen tehtävissä mitään. Yhteydenottoon minua rohkaisi myös se, että tiesin sen lääkärin lähteneen pois, jonka kanssa ei vuorovaikutus sujunut. Hoitajan kanssa olimme jo aiemmin keskustelleet, että kyseinen lääkäri on terveysasemalla vain kesään saakka. Mielestäni lääkäreiden vaihtuminen harvoin on kenenkään etu, mutta silloin, jos luottamuksellisen suhteen muodostuminen ei onnistu, näen sen erittäin hyvänä asiana.

Kulunut kesä on tähän saakka ollut erittäin hyvä sään puolesta, josta olen osannut nauttia, ainakin ajoittain. Perhe-elämän kriisiytyminen on kuitenkin tehnyt elämästäni entistä suurempaa kärsimystä. Mikään ei oikein kiinnosta eikä huvita. Jatkuva jumittaminen, saamatta aikaan mitään järkevää kyllä sujuu luonnostaan. Mutta kun aamulla herää, ahdistus ilmoittaa heti olemassa olostaan. Työntekokaan ei oikein ole ollut mielekästä. Työympäristössä ja työntekopaikassani tapahtui keväällä muutoksia, joiden vaikutus ei omaan jaksamiseen ole ollut lainkaan mieluisa. Työn välitön kuormitus on vähentynyt, mutta samaan aikaan myös keskittymistä vaativan työn osuus vähentynyt, joka on tähän asti ollut työni suola. Tällä hetkellä tuntuu, että elämänhalukin on kadonnut.  Olen pelonsekaisin tuntein pohtinut, että mitä tulee tapahtumaan ja mitä tästä kaikesta seuraa. Oltuani yhteydessä terveydenhuoltoon, silloin sain tämän viikon lopulle ajan psykiatrille – kuulemma harvinaisen hyvä tilanne,  että erikoislääkärille saa ajan parin viikon päähän. Minä olen kyllä vahvasti eri mieltä tilanteen hyvyydestä ja hoitoyksikön laadukkuudesta, jos puhutaan viikkojen odotuksesta. Tämä kesä on kyllä ollut suoraan sanottuna täysin perseestä. Kunpa omaisin sellaisen keskittymiskyvyn, jotta pystyisin keskittymään ja nauttimaan arkisista asioista. Toinen taito, jonka osaamisesta olisin iloinen, että osaisin hukuttaa itseni vaikkapa suoratoistopalveluiden ja äänikirjojen maailmaan, mutta kun ei riitä keskittymiskyky niihinkään. Erilaisella hömpällä olisi mukava pyrkiä hautaamaan jatkuvat negatiiviset ajatuskierteet, sekä niistä aiheutuvan järjettömän pahan ahdistuksen. Luulen, että psykiatrin tapaaminen tulee olemaan täysi pettymys suhteessa odotuksiini. Sitten en tiedä mitä teen – tuntuu, että yhdelle ihmiselle on annettu liian suuri taakka kannettavaksi. Toivoisin, että saisin jonkun selityksen omaan pahaan olooni; olkoon syy sitten mielenterveyden ongelma, aivovamma, ADHD, persoonallisuushäiriö tai mikä tahansa. Mutta tämä elo on liian raskasta, kun tuntee, että olo ei ole hyvä eikä elämä maistu eikä luista. Pidempään häirinneet ajoittaiset uniongelmat muiden edellämainitsemieni haasteiden kanssa on myös saanut ajoittain toivomaan iltaisin, että kunpa nukahtaisin, mutta ei tarvitsisi enää koskaan herätä tähän painajaiseen. Kuolemaa en pelkää, lukuun ottamatta sitä hetkeä, että kuolema olisikin tuskallinen.

Mitä suuremmat odotukset – sitä korkeammalta putoaa, sen jouduin taas kerran oppimaan, ehkä kovimman kautta.