Vuoristorata jatkuu (ehkä loppuun asti)

Keskittymiskyky on ollut aika vaihteleva syksystä lähtien. Vointi kokonaisuudessaan on ollut hyvin vaihteleva; hyvästä sietämättömän huonoon. Mä oon jonkun verran kirjoittanut syksyn jälkeen asioita myös paperille päiväkirjamaisesti, kuten tännekin suollettu teksti on. Eilen ja toissa päivänä oli jotenkin helvetin paha olla, eilen oli melkein koko päivän paniikkikohtauksia räjähtämässä valloilleen, tukehtumisen tunne oli muutaman kerran helvetin pahan tuntuinen kaiken ahdistuksen lisäksi. Ne kaksi päivää mielikin oli niin maassa, etten tehnyt muuta kuin makasin. Eilen en saanut syötyäkään. Iltaa kohti aloin hoitamaan tilannetta siten, että lääkkeitä sopivalla combolla annostellen vähitellen, niin että uni tuli. Välillä kävi mielessä, että yrittäisi ottaa sellaisen annoksen, ettei enää edes heräisi.

Tänään lähdin salille kun olin saanut syötyä aamupalan ja tankannut kofeiinia riittävästi. Se oli jalkapäivä:

Jalkakyykky 3×10 60kg
Hack-kyykky 3×10 20kg
Reisiojentajat 3×10 40kg
Reisikoukistajat 3×10 50kg
Pohkeet 3×15 50kg
Vatsat 3xMax

Treeni meni kyllä 100 % tehoilla ja tehot loppui keskenkin. Jotenkin räjähtävyys kateissa, niin pudotin painot sille tasolle, että sai tehtyä turvallisesti puhtaita toistoja. Tokihan kaikki lusmuilu on varmaan kuntoa vähän heikentänyt, samalla kun paino on noussut. Täytyy nyt vaan yrittää saada liikuntaa arkeen riittävästi, koska liikkumisen jälkeen on aina ihan helvetin hyvä olo!

Tämä kevät on ollut sellainen, ettei pääsääntöisesti aaltoilevaan fiilikseen ahdistus ole lisääntynyt valon määrän lisääntyessä. Mietin, että olisikohan viimevuonna aloittamallani Voxralla (bupropioni) vaikutusta tähän. Lyricaa (pregabaliini) olen ajatellut alkaa laskemaan. Vaikuttaa, että se heikentää suolen toimintaa siinä missä Cymbaltakin (duloksetiini). Noi lääkket on kyllä niin kaksiteräinen miekka, kuin joku vain voi olla – se on varsinkin paskaa, kun rupee titrailemaan niitä annoksia, niin siinä tulee useimmiten erilaisia oloja. Ei todellakaan siis mitään hyviä oloja.

My tea’s gone cold, I’m wondering why I
Got out of bed at all
The morning rain clouds up my window
And I can’t see at all
And even if I could it’d all be gray
But your picture on my wall
It reminds me that it’s not so bad, it’s not so bad

-Eminem – Stan-

Muodollisesti pätevä, mutta osaamaton

Synkkyys valtaa mielen, itsetuhoiset ajatukset hiipii mieleen. Vilkas mielikuvitus on keksinyt monta tapaa tehdä itsemurha, jopa moninkertaisesti varmistaen. Arjessa (lue työssä) olen mielestäni kyennyt olemaan rationaalinen, vahva, empaattinen ja ammattitaitoinen ihminen. En tiedä onko ystäväni tai työyhteisöni koskaan kyenneet näkemään kuoreni läpi. Harvan voi vaikeaa kuvitella edes kuinka synkkiä ajatuksia ihmisellä voi olla, puhumattakaan siitä paha olo niiden ajatuksen taustalla on. Henkinen kipu ja tuska on ehkä jopa invalidisoivampaa, kuin kova fyysinen kipu.

Koen kuitenkin, että olen päätynyt elämässäni sellaiseen työhön, että pystyn kääntämään oman pimeän puoleni vahvuudeksi. Yhden käden sormista ei tarvitse käyttää montaa, kun voi laskea ne ihmiset, joille olen avannut edes jonkin verran omaa sielunmaisemaani, kuinka synkkä se on. Jos voisin palata ajassa taaksepäin 10 tai 15 vuotta ja pystyisin antamaan nuorelle minälle neuvoja, raahaisin itseni osaavan mielenterveysavun piiriin – se olis kyllä vaikeaa.

Suomessa terveydenhuolto on kuitenkin jonoutunut ja kriisiytynyt. Psykiatrisen hoidon osalta tilanne on oman ymmärrykseni mukaan huonoimmalla tolalla. Jonot pitkät, koska mielenterveyden hoito on viimekädessä lääkärivetoista. Psykiatri on lääkäri, joka ensin opiskellut lääketieteen lisensiaatiksi, eli lääkäriksi kuusi vuotta. Sen jälkeen pitää vielä erikoistua psykiatriaan, joka kestää toiset kuusi vuotta. Erikoistuvan lääkärin palkka ei ole myöskään ymmärtääkseni kuin noin puolet perus lääkärin palkasta. Näiden opintojen jälkeen ihmisellä on opintojen antama muodollinen pätevyys.

Muodollinen pätevyys on mielenkiintoinen käsite. Vaikka pääsääntöisesti opetus perustuu parhaaseen käytettävissä olevaan näyttöön perustuvaan tutkimustietoon, ei tämä kaikki tee kuitenkaan ihmisestä pätevää. Oman kokemuksen mukaan toisen ihmisen kokemuksia voi vaikeaa tai pääsääntöisesti jopa mahdotonta ymmärtää, jolloin myös auttaminen on myös yhtälailla hankalaa tai jopa mahdotonta. Omiin keskusteluihini, kokemuksiini ja kohtaamisiini perustuen mielenterveyden ongelmista kärsivälle ihmiselle kirjoitetaan reseptejä erilaisiin mielialalääkkeisiin jopa ensimmäisellä yleislääkärin vastaanotolla, jos uskaltaudut hakemaan apua ja kohtaamaan parhaimmilmasi totaalista vähättelyä ja ymmärtämättömyyttä. Terveyskeskuslääkäri voi olla se se seitsemän laudaturin ylioppilas hyväosaisesta perheestä, jossa kaikki puitteet elämän eri osa-alueilla on ollut kunnossa.

Mielialalääkkeet on kuitenkin todella rajuja lääkkeitä. Ne voi olla vaikuttamatta mielialaan lainkaan kohottamatta, mutta ne voi aiheuttaa lukuisia erilaisia sivuvaikutuksia. Siis sivuvaikutuksia, jotka vaikuttavat koko elimistön toimintaan huonolla tavalla, sitten lääkäri saattaa määrätä sivuvaikutuksiin toista lääkettä ja niin edelleen. Mielialalääkkeet eivät virallisen tiedon mukaan aiheuta riippuvuutta tai vieroitusoireita. Oman kokemukseni mukaan lääkkeistä ei välttämättä ole mitään apua, mutta sitten kun niiden käyttöä yrittää lopettaa, niin olo menee aivan karmeaksi ja sietämättömäksi, pahemmaksi kuin koskaan aiemmin ennen lääkkeen käyttämistäkään. Omien kokemusteni mukaan kuulemani mukaan tilanne tulkitaan usein mielenterveyden ongelmien pahenemisena, johon sitten määrätään taas jotain uutta lääkettä.

Suomessa ohjeet, lait ja säädökset kuitenkin edellyttävät, että sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaille ja potilaille pitää tehdä hoito- ja kuntoutussuunnitelma. Käytännössä tämä ei kuitenkaan kokemani ja kuulemani perusteella juurikaan toteudu. Eri palvelut on niin pirstaleisia, että kukaan ei osaa neuvoa niiden piiriin, saati sitten että mielenterveyden ongelmista kärsivällä olisi osaamista, voimia, jaksamista tai kykyä ylipäätään yrittää itse päästä näiden palveluiden piiriin.

Kuka jaksaa taistella oman oikeisturvansa eteen, samalla jos toimintakyky ei ole hyvä ja keskittymiskyky on olematon?

”Vapauden vankila”

Tätäkö elämä nyt on? Voisi olla, mennä ja touhuta aivan niin kuin haluaa, ei tarvitse kysyä keneltäkään lupaa tai selitellä, miksi haluaisi lähteä kaverin kanssa kaljalle. Nyt vaan lähinnä jumitan sohvalla – ei oikein huvita tehdä mitään. Menneisyys ja eletty elämä tuntuu turhalta – tulevaisuus tuntuu toivottomalta. Ei jumalauta, ei tämä mitään elämää ole. Toivottavasti tämä on vain joku vaihe, joka tulee puolet elämästä kestäneen ihmissuhteen päättymisen jälkeen.

Vittu, en mä kuvitellut, että nelikymppisenä ostelen Ikeasta liinavaatteita ja kodin käyttötavaraa. Mä luulin, että miehen homma on vain käydä Ikeassa syömässä lihapullat, kantaa ostoksia ja koota niitä tarvittaessa. Nyt mä kuitenkin mietin, että minkälaisia viherkasveja voisin hankkia ruokapöytään tai olohuoneeseen. Katselen netistä hiusten- ja parranhoitohoitotuotteita ja koneita parran trimmaukseen. Tämän päivän ainoa aikaansaannos on uuden polkupyörän hakeminen pojalle ja sen kokoaminen.

Mä olen huomannut omassa hiljaisuudessa ollessa sen, että stressitasot laskevat aika paljon – tai ainakin jonkin verran. Ainoastaan omassa päässä juoksee paljon ideoita ja ajatuksia – lopputulos on kuitenkin kuin jossain meemeissä, teen jotakin, hetken päästä huomaan touhuavani ja ajattelevani jotain aivan muuta. Mutta se, kun lapset pelaa pelejä tietokoneilla ja puhelimilla, sitten se homma menee sellaiseksi raivoimiseksi, että tulee niin paljon alatyylistä kielenkäyttöä, ettei omakaan mielestäni värikäs verbaalinen kielenkäyttö taivu sellaiseen, niin se on kertakaikkisen hermoja repivää. Ruutuaikaa on yritetty kyllä rajoitta, mutta sen noudattaminen vaatii äärimmäistä päättäväisyyttä. Siinä joutuu olemaan se mulkku vanhempi, joka asettaa ne rajat.

Tottakai säästä täytyy myös sanoa muutama sananen. Kun kesäkuu alkoi, nousin joskus aamupäivällä huonosti nukutun yön jälkeen syömään aamupalan ja juomaan pannullisen kahvia, mennäkseni takaisin sänkyyn rötväämään. Ulkona tuli rakeita niin että ikkunat ja ikkunalaudat paukkui. Välillä tuli räntääkin. Mietin siinä samalla ”sääaseman” hankkimista. Ihan siis semmoinen laite vaan, josta näkee sisälämpötilan, ulkolämpötilan, ilmankosteuden ja ilmanpaineen sekä muuta tärkeää, todella oleellista arjen tietoutta.

Ystävä koitti kovasti houkutella mökille saunomaan. Harkitsin kyllä kovasti lähtöä, mutta välimatkaa olisi tullut turhan paljon iltareissulle. Sitten saunan ohessa kuuluu nauttia myös saunajuomaa – se olisi häirinnyt turhan paljon perjantain suunnitelmia. Eskarilaisella loppuu eskari, koululaisilla loppuu lukukausi ja alkaa heidän pitkään odottamansa, ansaittu hengähdystauko. Loman alkua juhlistetaan tekemällä iso satsi rankalaisia ja kebabbia.

Sulla on lauantaipussi sekä hopeinen tussi
jolla unelmias piirtelet
Ja sä huokailet ääneen kumpa olisin jo aikuinen


-Mira Luoti – Hopeinen tussi-

Kun tuolissa on enää vain yksi jalka huterasti kiinni

Oletko koskaan kuullut ”jaksamisen jakkarasta”? Warden on tutkinut surua, jossa aihetta käsitellään voimavarojen ja reaktioiden näkökulmasta. Jaksamisen jakkara koostuu tuolin neljästä jalasta; menetyksen luone, muut samanaikaiset stressitekijät, sosiaalisesta tuesta ja omista voimavaroista ja resilienssistä. Itse koen oman elämäni sakkaavaan jokaisen jakkaran osalta. Tällä viikolla olin yhteydessä mielenterveyspalveluihin, jolloin kerroin pitkään vaivanneista ja pahentuneista itsetuhoisista ajatuksista. Itse vilkkaan mielikuvituksen omaavana olen ajatellut paljon erilaisia keinojakin, siten, että useampaa erilaista lopulliseen tulokseen johtavaa keinoa käyttäen olisi mahdollista tappaa itsensä, jos viimeinenkin hiillos sammuu elämänliekistä.

Aiemmin olen kirjoittanut blogiini elämänhistoriastani. Tuntuu, että aikuisiällä kaikki on lähtenyt sakkaamaan kiihtyvällä tahdilla. Nyt toukokuun alussa vuokrasin asunnon itselleni. Viimeiset vuodet melkein viidentoista vuoden avioliittovuoden ja melkein kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen on ollut lähinnä hermoja kiristää mököttämistä. Vuosi sitten psykiatrin vastaanotolla keskusteltiin, että hän tekisi minulle lähetteen kelan korvaamaan psykoterapiaan ja sekä parisuhdeterapiaan. Niitä ei ole vain tähänkään päivään mennessä kuulunut. Kyseisestä vastaanotosta ei näy kannassakaan muita merkintöjä, kuin vastaanoton päivämäärä. Minä sitten yritin parisuhdekriisin ollessa päällä hakea apua myös kirkon perheneuvonnasta. Siellähän käytiin kerran, jossa puolisolleni kirkastui se, että hän haluaa minusta eron. Hyvä kuitenkin, että hain apua, että jollain edes ajatukset kirkastuivat.

Täällä mä nyt istun yksin, omassa kämpässäni. Fiilikset on ollut hyvin vaihtelevat. Levottomuus on kuitenkin ja pysyy, sitten omatkin suunnitelmat muuttuu lennossa. Ehkä se olisi vaan opeteltava olemaan tällainen kuin on, vaikka tämä ei oikein ole sitä mitä mä itsekään haluaisin. Keskimmäinen kolmesta rakkaasta jälkeläisestä olisi halunnut tänään tulla kylään, mutta mulla on itsellä niin paska olla, että halusin olla itse itsekseni. Hän halusi eilenkin tulla kylään. Eilen kävin myös rakkaan kuopuksemme eskarin kevätjuhlissa. Olen todella kiitollinen, että puolisoni on jaksanut kaiken kaaoksen keskellä taistella, valittaa (kunnan päätöksentekijöille, päättävässä asemassa oleville viranhaltijoille sekä aluehallintovirastolle sekä hallinto-oikeudelle virheellisistä ja laittomista päätöksistä. Valitusten voittoprosentti on ollut täysi 100!) sekä valistaa varhaiskasvatuksen henkilöä, sekä ohjata heitä tiedon äärelle, kuinka tarkkaavuuden- ja ylivilkkauden kanssa elävän lapsen kanssa tulisi toimia. Rakas kuopus on saanut aivan käsittämättömän hyvän henkilökohtaisen avustajan – hänkään ei ole päässyt helpolla, ja hän on tehnyt sitä varhaiskasvatushenkilökunnan päivähoidon työntekijän palkalla.

Mua tavallaan pelottaa sanoittaa kaikkia näitä ajatuksia kirjalliseen muotoon. Jotkin harvat ihmiset lähipiiristäni tietävät jollain tasolla sen, että mulla luistaa hihna ajoittain aika huolella, kohta se ”hihnakin” katkeaa. Ei yhdellä tai useammallakaan ihmishengellä ole kenelläkään merkitystä; toki jos se ”tapaturmaisesti junan alle jäänyt” tai muutoin somaattisesti terve, kuollut nuori sattuu olemaan julkkis, niin silloin iltapäivälehdet nostaa aiheen hetkeksi esille, vaikka ihmisiä ne julkkiksetkin vain on.

Pahimmaksi tämän asian omasta mielestäni tekee se, että itse yhtenä pelinappulana sotekentällä joudun näkemään sen arjen todellisuuden, joka psykiatrisen hoidon saralla vallitsee. Jonot hoitoon lapsilla, nuorilla ja aikuisillakin on niin pitkiä, että siinä ehtii jono lyhenemään epäluonnollisin tavoinkin. En tiedä, haluaako kaikki edes saada apua, jos vain on niin umpikujassa, ettei enää näe ulospääsyä. Toki joillain taustalla on myös erilaisia traumoja, jonka lisäksi voi olla monenlaista laiminlyöntiä tai julmuuksien kohteeksi joutumista, jotka ovat rikkoneet pienen ihmisen psyykkeen jo elämän alkumetreillä.

En tiedä että mikä tästä ajasta tekee tämmöistä kun tää on. Ihmiset voi pahoin. Ihan terveydenhuollon ammattilaisetkin lähtee vaatimusten alla helpompiin paikkoihin töihin. Lääkärikunta lyhistyy tän suomalaisen byrokratian alle, kun potilaista tarvitsee lain vaatimien asianmukaisten hoitokertomusten lisäksi laatia todistuksia ja lähetteitä muille yhteiskunnan instansseille, jos haluaa saada apua. Olen päässyt / joutunut työni kautta muutaman kerran todistamaan sitä, kuinka lääkärikin näyttää vaikka tauolla kahvilla istuessaan sen ”ihmisen” ammatillisen kuorensa alta. Kaikki on väsyneitä ja kaikkia vituttaa. Onko tässä ajassa jotain pielessä, vai olenko minäkin jo kasvanut pullamössösukupolveksi, jolla on aikaa voida pahoin? Ei sota-aikoina syntyneet valittaneet pahaa oloansa, eikä heidänkään lapsensa, mutta sen jälkeen on tapahtunut mun mielestä suuri muutos. En tiedä olenko mä poikkeuksellisen avoin oman sukupuoleni edustaja, joka pystyy keskustelemaan omien lastensa kanssakin suoraan asioista. Silloin kun vielä asuin yhdessä heidän kanssa, aina kotona ollessani – kun en ollut töissä, sanoin jokaiselle hyvät yöt, kerroin heille kuinka tärkeitä he ovat ja kuinka paljon heistä välitän. Senkin olen nähnyt sotekentän pelinappulana, että koskaan ei tiedä, milloin kullakin on ”päivät täynnä”. Perusterve kolmekymppinenkin voi joutua tapaturmaan tai saada äkillisen sairauskohtauksen, jonka jäljiltä hänestä saadaan parhaassa tapauksessa hoidettua elinluovuttaja. 

 

En syntynyt ihmiskuntaa kaunistamaan, En syntynyt liioin lasia kallistamaan. Kai kohtalo tätä miestä nyt vie, kun rehevoittyy ja kapenee tie. Se johdattaa, minua minne lie, enkä tiedä mitä tulee vastaan. Lasi taas puoliksi tyhjä on, eikä täysikään helpota tuskaa. Nostan sen huulille, kun elämä kostaa, etsin tietäni tietäni taivaaseen, kuka sinne lopulta nostaa.

-Nuket / Jouni Hynynen, Elämä kostaa-

Olenko kohta kotini vanki?

Elämän eliksiirit

Astun ulos autosta ja lähden astelemaan kohti kauppaa, muutaman metrin kävelyn jälkeen tuntuu, ettei jalat liiku, tuntuu että happi loppuu, minusta tuntuu, että painovoima katoaa – en tiedä mitä sen jälkeen tapahtuu. Haravoin katseellani ympäristöä, onko lähellä jotakin mihin voisi tarttua ja ottaa tukea? Yritän keskittyä hengittämään rauhassa nenän kautta sisään, puhaltaen ilman ulos huulten välistä. Miltä kuulostaa? Tämmöistä paskaa mun arki on nyt viime viikkoina ja kuukausina ollut. Loppukesästä lääkkeitä alettiin säätämään matkalla kohti ADHD täsmälääkitystä, kun käytössä on bentsoja, niin lääkärin mukaan ei voi määrätä täsmälääkkeitä, jotka vaikuttavat suoraan dopamiinin määrään. Paljon muita helvetin kalliita lääkkeitä on kyllä aloitettu, joilla on kokeiltu hoitaa oireita. Näiden lääkesäätöjen jälkeen alkoi paniikkikohtausten saaminen lenkkeillessä, joka on edennyt kirjoituksen alussa mainittuun tilanteeseen. Tilanne vaikuttaa paljon mun omaan jaksamiseen ja kykyyn toimia arjessa. Itseni lisäksi oma saamaton ja huono oloni heijastuu myös kaikkiin ympärilläni oleviin ihmisiin.

Oma perhe-elämän idyllinen arki on erityisperheen arkea. Siihen sisältyy monenlaisia tunteita erilaisine konflikteineen jälkeläisten kanssa. Esikoinen alkaa olemaan vähitellen esimurrosikäinen vahvatahtoinen jätkä, joka alkaa fyysisissä mitoissa ottamaan jo äitinsä kiinni. Kuutta vuotta lähestyvä jätkä on päässyt loppukesästä nepsytutkimusputkeen – selvitellään että voisiko olla ADHD, vanhemmillehan asiassa ei ole minkäänlaista epäselvyyttä. Se prosessi ottaa oman aikansa, aiemman kokemuksen perusteella siinä kestää puolesta vuodesta vuoteen, jonka jälkeen sitten mahdollisia lääkekokeiluja. Tämän vitun hullunmyllyn keskellä, oman paskan oloni kanssa itse pitäisi sitten yrittää olla aikuinen. Aikuinen, jolla on omia haaveita, tarpeita ja haluja. Edellä mainitut asiat sitten toteutuvat vaihtelevalla menestyksellä omasta ja puolison toimintakyvystä riippuen. Puolison on myös kuormittunut oman työnsä vaativuudesta sekä tästä erityisperheen pyörittämisen aiheuttamista vaatimuksista.

Mitenkä tämä kaikki sitten vaikuttaa parisuhteeseen? Varmasti missä tahansa normaalissakin parisuhteessa on ylä- ja alamäkiä, mutta uskon erityisperheen arkea elettäessä menon olevan vielä voimakkaammin intervallimaisesti aaltoilevaa ja räiskyvää. Meidän tapauksessa erityisperheen pyörittäminen koostuu hyvin täsmällisestä, strukturoidusta organisoinnista (johon minä en kykene), muutoin vallitsee vain vitunmoinen kaaos ja kaikki kiukuttelee. Koulusta tulee jatkuvasti palautetta huonosta ja paskasta käytöksestä, kun koulutoimessa ollaan aivan kädettömiä nepsylasten haasteiden kanssa. Koulussa on käyty istumassa lukuisia palavereja, jotka on pääosin koostunut lässytyksestä, joka ei johda mihinkään. Nyt syyslukukaudella kouluun tuli uusi erityisopettaja poislähteneen tilalle. Hämmästyksekseni uusi erityisopettaja kertoi omasta elämästään – hän on itse kulkenut käsitykseni mukaan kivisen tien oman elämänsä nepsyhaasteiden kanssa, lisäksi hänellä on paljon kokemusta myös nepsylapsen vanhempana. Hän siis tietää mitä paskaa se, kun on palaveria palaverin perään, ilman että mitään konkreettista muutosta tulisi. Toiminta on siis jatkuvaa tulipalojen sammuttelemista, sen sijaan että tehtäisiin jonkinlainen ennakoiva ”pelastussuunnitelma”. Oman näkemykseni mukaan vaatii oikeanlaisen ihmisen, joka pystyy omaksumaan nepsyjen haasteita koulutusten kautta. Kokemusosaaminen on se, mitä ei voi saada millään muulla tavoin kuin kulkemalla sen kivisen tien.

Ala-asteella esikoisen asioita on vatvottu vuosia. Meitä on ohjattu palvelusta toiseen, ihan siis sitä saatanan luukutusta mitä tämä yhteiskunta on täynnä, eikä kukaan ota kunnolla koppia mistään. Vuosien palaveeraamisen, avustajahakemusten ja kaiken muun paskan jälkeen on siirrytty vaatimuslinjalle. Kuntatasolla ottaa omansa aikansa käydä hakemusprosessit läpi, jossa ne tehtiin virheellisesti ja lain vastaisesti. Sitten hallinto-oikeuteen valittamisen jälkeen asiat järjestyi ainakin näennäisesti, kun hallinto-oikeus totesi eri viranhaltijoiden päätökset ja prosessit valitusosoituksia myöten laittomiksi ja virheellisiksi.

Olen aivan vitun väsynyt, turhautunut, kyllästynyt…

Tuuliajolla

Neuropsykiatristen haasteiden olemassaolon selvittely on ollut kyllä todella vaikea prosessi. Tie tähän selvittelypolun alkuun on ollut myös pitkä ja ajoittain kivinen – matkalle mahtuu paljon niin ylä- kuin alamäkiäkin. Olen itse esittänyt terveydenhuollon ammattilaisille selvittämispyynnön nepsyoireista vuonna 2019. Prosessin alkuun saaminen oli todella yskivää. Kun prosessi viimein saatiin käyntiin, psykologin tutkimukset tehtyä, joiden lopputuloksena oli hyvinkin yksiselitteinen lausunto; kriteerit täyttyvät selkeästi sekä tarkkaavaisuuden että impulsiivisuuden osalta. Mutta jottei asiat olisi liian yksinkertaisia, vaikuttaa prosessin ongelmat alkaneet diagnoosin vahvistamisen kohdalla, kun vihdoin koitti se aika, että pääsin lääkärin pakeille tämän vuoden alussa. Lääkäri alkoi sitten tekemään omaa mielentilaselvitystään. Erotusdiagnostiikkaa ja poissulkua muiden psykiatristen häiriöiden osalta. Vastaanottoaikojen välissä on ollut aina noin kuukausi. Sekään ei helpota minua. Nyt on sitten sukset mennyt ristiin hoitavan lääkärin kanssa. Lääkäri on sitä mieltä, että psykologin diagnostiikan aikana käytössäni ollut, pienehköllä annoksella menevä bentsodiatsepiinilääkitys ei olisi saanut olla käytössä. Sellaisesta ei kukaan osannut kertoa aikaisemmin missään vaiheessa prosessia. Bentsodiatsepiinit ovat olleet itselläni ainoa lääkeryhmä, joka on auttanut elämäni aikana ahdistukseen ja paniikkioireisiin. Lääkekokeiluja kaiken parantavilla MAO-estäjillä, SSRI- ja SNRI ryhmän lääkkeillä on kyllä tehty useita, vuodesta 2007 lähtien, joista kaikilla lääkkeillä on tullut haittavaikutuksia, ilman mainittavia hyötyjä. Viimevuosina niitä on jopa kokeiltu parantamaan tarkkaavaisuuden ongelmia, tuloksetta!

Nyt tilanteeni on vaan, ja kelluu. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Olen täysin neuvoton. Viimeisimpien tietojen valossa minun pitäisi lopettaa bentsodiatsepiinien käyttö, olla vähintään kolme kuukautta käyttämättä niitä, jonka jälkeen lääkäri arvioisi uudestaan psykologin jo tutkimia asioita. Perusteluita pyydättäessä lääkäri ei niitä suostunut kertomaan, tai sitten hän ei niitä osannut kertoa. Lääkäri ei kuulemma ehtisi hoitamaan lainkaan potilaita, jos potilaalle pitäisi kertoa heidän kysyessään, että mihin tieteelliseen näyttöön asiat perustuvat. Loppukaneettina hän vetosi omaan ammattiasemaansa ja koulutukseena. Argumentum ad auctoritatem, eli auktoriteettiin vetoaminen. Lääketieteenhän pitäisi olla vahvasti näyttöön perustuvaa (evidence-based medicine, EBM). Ajankohtaisen, parhaan näytön tunnollista, selkeää ja harkittua käyttöä yksittäisten potilaiden hoitopäätöksien tekoon. Näyttöön perustuvan lääketieteen käytäntö tarkoittaa kliinisen asiantuntemuksen ja parhaan käytettävissä olevan, systemaattisen tutkimuksen tuottaman näytön yhdistämistä. Lähinnä tuntuu siltä, että minut tuupattiin tuuliajolle merelle veneellä, josta on tulppa irrotettu. Antaa ajan kulua ja odotellaan, milloin vene uppoaa.

**************************************
Postissa uus maksumuistutus,
puuttuu kokonaan itseluottamus
Mailissa uus lainahakemus,
Se on pelkkä mielikuvitus
Ahdistukseen vedät kossua,
sitten syytät siitä sossua
Skidit ne, itkee vierellä,
totuutta sä alat kierrellä

Ei edes hetkellistä onnea
Nää ei oo pelkkii huhuja,
ihan jokapäiväsiä juttuja
Et edes muista sun muksuja

KÄTYRIT – LÄHIÖMUTSI

Paistaa se aurinko joskus risukasaankin

Rakas päiväkirjani, pitkästä aikaa on taas ainakin hetkellisesti parempi fiilis. Nyt on ollut taas pidempi vitutusjakso. Olen ollut väsynyt päivisin. Tuntuu etten saa illalla unta. Päivällä keskittymiskyky ei riitä niihin asioihin, jotka olisivat opinnoissa etenemisen edellytys. Asiat hoituvat kuitenkin sitten sillä viime hetkellä. Tänään aamun heräämisen jälkeisen kankeuden hälvettyä on ollut hyvä fiilis, vaikka herätyskellon soidessa väsytti ja vitutti. Olen pohdiskellut elämää ja syntyjä syviä. Huomenna perjantaina tapahtuu jotain mukavaa, jota olen odottanut usean päivän ajan. Tämä koko elämä kuitenkin tuntuu olevan yhtä vitun suorittamista. Ulkoiset tekijät painostavat tekemään erilaisia asioita, jotka eivät ole kiinnostusprioriteeteissa listalla ykkössijalla. Ne asiat ovat kuitenkin sellaisia, että ne on pakko hoitaa. Ne vaikuttavat omaan asemoitumiseen tässä yhteiskunnassa, jonka kuvittelen näyttävän samalta kuin muurahaiskeko näyttää sisältä – tosin sillä erotuksella, että muurahaiset ovat ahkeria ja järjestelmällisiä. Me ihmiset joudumme usein toimimaan ulkoisten odotusten ja vaatimusten mukaisesti. Siitä voi oma etu ja rationaalisuus olla kaukana.

Koko tähänastinen elämä vaikuttaa olleen jonkinasteista suorittamista. Tiedän, että ihmiset suorittavat paljon oman terveytensä kustannuksella. Tulee erilaisia kansansairauksia, joita sitten ruvetaan hoitamaan lääkkeillä. Yhteiskunnan vaatimukset siis pakottavat tekemään meitä sellaisia asioita, jotka vievät aikaa pois meidän omien perustarpeidemme hoitamiselta, kuten liikunnalta ja pitää meidät itsemme poissa meille tärkeän lähipiirin ulottumattomilta. Siis jos kuulut siihen onnekkaaseen ryhmään, että sinulla on ympärilläsi lähipiiriä, joiden seurassa viihdyt, sekä ihmisiä, jotka ovat elämässäsi merkityksellisiä.

Istun kirjoittamassa tätä tekstiä pöydän äärellä. Hörpin kylmää kofeiinipitoista limonadia katsellen ikkunasta, kun ihmiset kiitävät kadulla kiireisen näköisinä. Ei toki kaikilla vaikuta olevan kiire, jotkut ovat selkeästi huolehtimassa omasta hyvinvoinnistaan; urheiluvaatteet yllä hölkäten. Ehkä nämäkin asiat voivat olla vain minun näkemyksiäni, joita ei kukaan voi kiistää minun subjektiivisina päätelminäni. Kiireisen näköiset, sähköpotkulaudoilla kiitävät ihmiset saattavat kiitää heille tärkeiden henkilöiden luokse. Muodikkaisiin urheiluvaatteisiin sonnustautunut trendikkään näköinen lenkkeilijä saattaa olla yhtä lailla henkisesti pahoinvoiva, pakonomaisesti urheileva, huonosta itsetunnosta kärsivä ihminen. Kaikki ei välttämättä siis ole sitä miltä näyttää. Nämä ovat minun näkymäni vilkkaalle kadulle pöytäni äärestä. Ajatukseni kumpuavat oman elämänkokemukseni myötä nähdyistä erilaisista tilanteista.

Meillä jokaisella on oma elämänpolkumme, jonka olemme jo kulkeneet ja mihin tulemme kulkemaan. Aina emme voi itse vaikuttaa aktiivisesti elämämme suuntaan. Ajoittain epävarmuus kalvaa sisintä niin perkeleesti. Olemme kaikki yksilöitä, joiden elämän arvot ja toimintamallit ovat muokkautuneet vallitsevan ympäristömme myötä tai seurauksena. Jotkut meistä tekee päätöksiä puhtaasti järjellä, toiset tunteella. Toki modernissa yhteiskunnassa kokonaisuuksien hahmottaminen ei ole aina yksinkertaista, enkä osaa itsekään luetella tyhjentävästi, pitäisikö asioita ja päätöksiä tehdä tunteella vai järjellä. Itse olen tottunut katsomaan maailmaa raadollisen realistisesti ja pyrin tekemään päätökset ja valinnat rationaalisesti. Yhteiskunta toimii kuitenkin tiettyjen lainalaisuuksien mukaisesti, jota ohjaavani tekijänä ei suinkaan vähäisimpänä ole raha.

P.S. Oma sijoitukseni nepsytutkimuksiin johtavalla polulla on jo yhden käden sormilla laskettava numero. Rakas läheiseni selvitti tämän asian puolestani.

Minä odotan täällä tunnelissa jossa valo kylmä hohtaa.
Jossa pimeän koirat ulvoen tuon kirkkauden kuoron kohtaa.
Kaikki kävi niin pian kun aina luulin, että vähitellen lähden.
Minä katuisin vaan en tiedä kuinka enkä edes minkä tähden.
Valittaisinko puoli ääneen, johda kotimatka kesken jääneen.
Missä miten päin täytyisi olla huutaisinko, joss täällä sittenkin oot!

PMMP – Lautturi

Syy-seuraussuheet

Kumpi oli ensin, muna vai kana? Olen aiemminkin pinnallisesti kirjoittanut omasta nuoruudestani. Jos asioita rupeaisi käymään läpi syvällisemmin, kaikesta säädöstä voisi varmaan kirjoittaa elämänkerrankin. Nyt on menossa Venlafaxin -lääkkeen lopettaminen. Lääkettä on tullut syötyä noin 6-7 vuotta, en muista tarkalleen että kuinka pitkään. Annos on ollut 150mg vuorokaudessa aamuisin. Aloitin tiputtamaan annosta sovitusti, omasta tahdostani, koska en koe saaneeni lääkkeestä mitään havaittavaa vaikutusta. Tiputuksen ensimmäiset kaksi viikkoa alennettu annos oli 75mg vuorokaudessa, aamuisin. Tänään on kolmas päivä annoksella 37,5mg vuorokaudessa, aamulla otettuna. Nyt alkaa puskemaan sitten läpi niitä lopetusoireita – kun vieroitusoireitahan masennuslääkkeiden lopettaminen ei virallisen totuuden mukaan aiheuta. Välillä tuntuu siltä niin kuin tulisi helvetinmoinen lisälyönti sydämeen. Mutta se jymäys ei kuitenkaan vaikuta tulevan sydämestä, vaan se lähtee päästä. Se on sellainen mellevä säpsäys, joka lyö kropan läpi päästä jalkoihin asti. Silmissä sumenee myös sadasosasekuntien hetkeksi.

ADHD tutkimuksiin odottelen edelleen pääsyä. Odotus on jatkunut varsinaisesti kuluvan vuoden alusta. Omia elämänhaasteita on yritetty hoitaa lääkkeellisesti ilman mainittavaa menestystä masennus- ja ahdistuslääkkeillä. Viime vuonna kuitenkin aloin saada läheiseltä ihmiseltä hienovaraisia ja vähän suorempiakin vihjauksia, että mun elämän haasteet saattaisivat selittyä neuropsykologisilla syillä. Jälkeläisellä on todettu koulutaipaleen alussa ADHD, johon aloitettiin lääkitys, jolla vaste on erittäin hyvä, mahdollistaen fiksun ihmisen oppimisen kykyjensä mukaisesti.  Sain taannoin käsiini vihkon, jossa on päiväkodin ja kodin välistä viestintää itsestäni, pienenä ja viattomana lapsena. Päiväkodissa on sattunut tapahtunut paljon. Tuli aika herkkä olo lukiessa kuusivuotiaan itsensä menoa ja touhotusta. Silloin on siis tutkittu MBD:tä. Minimal Brain Dysfunction (MBD) on siis ADHD:n (Attention-Deficit/Hyperactivity Disorder) edeltäjä. Silloin ei ole diagnoosia tullut, vaikka meno on ollut hyvin levotonta. Toisaalta ajattelen, että ehkä ihan hyvä, ettei silloin ole MBD diagnoosia tullutkaan, koska hoitomenetelmät ovat kehittyneet viimevuosituhannelta aika paljon.

Tapahtumien vuosi 2020 – mitä on vielä edessä?

Neurominority

Wuhan nuha, joka sai nimekseen COVID-19. Virus on SARS viruksen kehittyneempi versio SARS-CoV-2.[1] Taudista uutisointi alkoi lisääntymään massiivisesti alkuvuodesta 2020, kunnes maailman terveysjärjestö WHO julisti epidemian maailmanlaajuiseksi pandemiaksi keskiviikkona 11.03.2020.[2] Näihin tapahtumiin liittyviä sotkuja ja sekoiluja jokainen on varmaan saanut seurata eri uutiskanavia pitkin vähintäänkin riittävästi. Kesä on Suomen osalta mennyt varsin rauhallisesti, kun keväällä yhteiskunnan sulkemisen jälkeen ihmiset omaksuivat aivan uudenlaiseen hygienian toteuttamistason. Ihmisten valveutuneen toiminnan ansiosta luultavasti myös kausi-influenssat ja vatsatautien ilmaantuvuus ja esiintyvyys jäi vähäiseksi. Etenkin lapsiperheissä vatsatautiset ovat yleensä joka vuotinen riesa. Meillä vatsatautien sairastaminen jäi huomattavasti edellistä vuotta vähäisemmäksi, eikä ollut juuri muutakaan sairastelua perinteisten infektiotautien osalta. Yhteiskunta on mennyt myös melko sekaisin monella tasolla. Suomeen suurimmat vaikuttavat asiat ovat taloudellisia.

Omaan opiskeluun koronalla oli myös suuri vaikutus. Opinnot muuttuivat etäopinnoiksi täysin. Tentit ja erilaiset seminaarit toteutettiin myös tietokoneen avulla internetin mahdollisuuksia hyödyntäen. Itse koin tämän opiskelutavan helpoksi ja luontevaksi. Kaikki ei varmastikaan ole samaa mieltä asiasta. Olen kuitenkin tyytyväinen, että koko yhteiskunta joutui pakon edessä käyttämään teknologian suomia mahdollisuuksia, joita ei normaalin muutosvastarinnan vuoksi ole luultavastikaan otettu käyttöön, vaikka kaikki on ollut pelkästään käyttöönottoa vailla. Erilaisiin kokouksiin osallistuminen oli kyllä sitten todella tuskaisaa, muun muassa eri organisaatioiden toimintaan liittyvien tärkeiden seminaarien osalta, joissa asiaa oli yleensä valtavasti. Pisimmillään kahden päivän mittaiset maratonit oli todella haasteellisia oman keskittymiskyvyn kannalta. Löysin monta kertaa itseni puhelin kädessä pelaamassa mobiilipelejä sekä lukemassa eri aiheisiin liittyviä julkaisuja. Perheellämme on todella hyvät tukiverkostot, joka mahdollisti perheemme aikuisten suoriutumisen työssä ja opiskelussa. Kaikilla asiat eivät varmastikaan menneet näin hyvin.

Oman keskittymiskyvyn puute ja ajatusten harhailu aiheuttaa jatkuvasti haasteita normaalissa arjessa. Itse olen parhaimmillani muuttuvissa tilanteissa sekä paineen alaisena. Nämä samat haasteet ovat varmasti tuttuja monille, joiden normaalit toiminnot poikkeavat normaalina pidetystä neurotyypillisten ajatus- ja toimintamallista.[3] Olen pyrkinyt aktiivisesti pääsemään tutkimuksiin, jossa voitaisiin kenties diagnosoida tai poissulkea ADHD ja / tai ADD. Lähipiiristä kuitenkin on tullut herättäviä ajatuksia, jotka on saanut itseni kiinnittämään huomiota omaan toimintaan. En tarkkaile kuitenkaan itseäni mitenkään neuroottisesti, mutta päivittäin ei voi olla huomaamatta asioiden unohtelua, tavaroiden hukkumista, kärsimättömyyttä ja lyhytpinnaisuutta. Olen viimeksi kuluneiden reilun kymmenen vuoden aikana saanut poltettua itseni loppuun työtehtävissä. Sen jälkeen minulla on eri terveydenhuollon toimijoiden näkökulmasta riippuen hoidettu masennusta ja / tai ahdistusta, erilaisin lääkkeellisin menetelmin. Lääkärit on määrännyt erilaisia lääkkeitä, joita olen syönyt kuukausista vuosiin. Joillain lääkkeillä haittavaikutukset oli liian häiritseviä eivätkä ne väistyneen missään vaiheessa, enkä ole missään vaiheessa havainnut lääkkeistä minkäänlaista apua toimintakykyynikään. Olen syönyt eri lääkeaineita eri tavoin vaikuttavista lääkeaineryhmistä, kuten SSRI, SNRI, trisyksisiä, MAO-estäjiä, bupripionia ja bentsoja. Bentsot on ollut ainoa lääkeryhmä, josta olen kokenut saaneeni ahdistuneisuuteen lievitystä ilman koettuja haittavaikutuksia. Xanor oli joskus käytössä, joka sekin oli toimiva, mutta siihen huomasi selvästi kehittyvän toleranssin ja aiheutuvan siitä vieroitusoireita. Lopettaminen onneksi sujui senkin kanssa suhteellisen kivuttomasti. Tällä hetkellä käytössä on mennyt useiden vuosien ajan venlafaksiini, josta en ole myöskään huomannut saaneeni juuri minkäänlaista apua ahdistuneisuuteen tai vitutukseen, jotka vaihtelevat elämäntilanteiden mukaan, joka on pääsääntöisesti normaaliin elämään liittyvää. Alkoholia on joskus myös mennyt viikonloppuisin runsaastikin. Nykyisen käsitykseni mukaan sitä on tullut käytettyä itselääkintänä. Sillä pääsi hetkellisesti ahdistuksesta eroon ja murheet unohtuivat, mutta ne löytyi sitten aina edestäpäin. Tällä hetkellä on meneillään venlafaksiinin lopetus asteittain. Olen syönyt sitä jo useita vuosia, enkä ole siitäkään huomannut mitään apua. Haittavaikutuksetkin ovat venlafaksiinissa olleet vähäisimmät, mitä erilaisissa masennukseen ja ahdistukseen käytettävissä muissa lääkkeissäni on ollut. Nyt odotan että pääsisisin niihin ADHD tutkimuksiin. Niihin lienee ainoa reitti käy psykologin ja psykiatrin kautta, koska elämän varrelta löytyy tosiaan noita huonolla menestyksellä tehtyjä lääkehoitojaksoja ja kokeiluja eri diagnoosein.


[1] https://www.who.int/docs/default-source/coronaviruse/situation-reports/20200211-sitrep-22-ncov.pdf

[2] https://yle.fi/uutiset/3-11252573

[3] https://www-forbes-com.cdn.ampproject.org/c/s/www.forbes.com/sites/drnancydoyle/2020/03/24/the-world-needs-neurodiversity-unusual-times-call-for-unusual-thinking/amp/

Selitys monille asioille?

Välillä ainakin välähtelee…


Nuorempana tuli tehtyä kaikenmoisia kolttosia ja olin ongelmissa vähän väliä. Teini-iässä mukaan astui myös päihteet alkoholin ja nikotiinin muodossa. Alkoholin kanssa koheltaminen lähtikin nuoruudessa aivan uusiin sfääreihin. Monenlaisia seikkailuja, tappeluita, yleistä hillumista, putkareissuja. En ole ennen vanhemmuuttani koskaan edes tullut pohtineeksi, voisiko menneisyydelle löytyä jotain muutakin selitystä kuin alkoholin huuruinen nuoruus. Päiväkoti-iässä päiväkodin henkilökunnan taholta tuotiin vahvasti esiin, että minulla olisi ADHD. Kultaisella 1900-luvun loppupuolella siitä ei ymmärtääkseni ollut tietoutta siinä määrin mitä nykypäivänä. Nykyisinhän tiedon hankkiminen ja levittäminen onnistuu myös internetin välityksellä aivan eri tavalla kuin lapsuudessani. Nykyään olen innokas tiedon etsijä. Olen lapsuudessani käynyt siis psykologin luona ilmeisestikin tekemässä sen aikaisia ADHD testejä, joista minulla ei ole tarkkoja muistikuvia. Mutta luulen hyvinkin vahvasti, ettei 1990-luvun taitteessa ole ollut käytössä vielä nykyisin käytössä olevia erilaisia neuropsykologiasia testejä, joilla pystytään kartoittamaan erilaisia kognitiivisia ja kehityksellisiä toimintoja. Mutta ADHD:ta minulla ei ole tuolloin todettu.


Muistan jo varhaislapsuudestani, kun päiväkotiarki täyttyi erilaisesta keppostelusta, konflikteista ja nujakoista. Samaa rataa meni ala-astekin. Ala-asteella olin useampana ajanjaksona erityisluokalla (pienluokka) vaihtelevia ajanjaksoja; välillä ajoittain joitain päiviä viikossa, välillä kuukausiakin. Kolmannella luokalla oli taas tarve saada minua pienempään ryhmään oppimaan, mutta tuolloin jo tutuksi tullut pienluokka oli täynnä. Ala-asteella opiskelu ei kuitenkaan sujunut ja minut päädyttiin sitten siirtämään yläastelaisten pienluokalle – tarkkailuluokalle, joka myös tarkkiksena tunnettiin. Siellähän oli sitten monenlaista seuralaista, kun itse kolmasluokkalaisena olin siellä 7.-9-luokkalaisten joukossa. Tupakka meinasi tulla silloin kuvioihin ja ensimmäiset nuuskakokeilut tuli myöskin suoritettua. Ylä-asteen suoritin normaalilla luokalla muiden oppilaiden joukossa. Kiitos siitä silloiselle tarkkiksen opettajalle. Itse olisin halunnut jäädä tarkkikselle jatkamaan opintoja, mutta opettaja kovasti patisteli minua normaalille luokalle. Tätä asiaa olen jälkikäteenkin pohtinut useasti – se on saattanut olla merkittävä tekijä elämässäni, joka on vaikuttanut elämänkulkuuni. Tarkkiksella oppilaat olivat pääosin rikkonaisista perheistä, itseäni heikommassa asemassa olevista sosioekonomisista lähtökohdista elämäänsä ponnistaneita. Nyt monet entisistä tarkkiskavereista ovat kuolleet tapaturmaisesti tai oman käden kautta. Jotkut viettävät päihteiden täyteistä elämää, jotkut myös osittain liikuntakyvyttömäksi vammautuneenakin. Tiedän myös tästä joukosta ihmisiä, jotka elävät tavallista elämää työssä käyden kunniallisina veronmaksajina. Minäkin olen elänyt railakkaasta elämästäni huolimatta hyvinkin normaalin elämän polun. Yläasteelta menin jatkoin opintojani ja valmistuin ammattiin. Sen jälkeen suoritin varusmiespalveluksen normaalisti, enkä edes mennyt sieltä mistä aita oli matalin, vaan hakeuduin ja pääsin itseäni kiinnostavaan koulutushaaraan. Armeijan jälkeen olenkin ollut käytännössä työelämässä kiinni koko ajan.


2010-luvulla syntyi perheeseemme esikoinen. Samalla vuosikymmenellä hän on saanut seurakseen myös pari sisarusta. Muutama vuosi sitten esikoisemme aloittaessaan koulutaivaltaan alkoi tapahtua kummia. Ensimmäisten viikkojen jälkeen kotona alkoi tulemaan aivan silmittömiä raivokohtauksia, jolloin kotona paikkoja hajosi ja tavaroita lenteli. Joitain viikkoja siinä ihmeteltiin kotona tilannetta, jonka jälkeen olin yhteydessä perheneuvolaan, kun kaikkien sietokyky oli ylitetty ja kaikki olivat lopussa niin henkisesti kuin fyysisestikin väsymyksen vuoksi. Ennen ensimmäistä perheneuvolakontaktia ehti virrata paljon vettä Tammerkoskessa – siis pari kuukautta siinä taisi mennä. Perheneuvolassa sitten keskusteltiin asioista ja kartoitettiin perhetilannettamme. Keskusteluissa kävi ilmi, että me olemme jo kotona tehneet paljon monenlaisia tukiasioita. Olimme tehneet itse arjessa niin paljon, että perheneuvolassa todettiin, ettei heillä ei ole mitään kättä pidempää meidän tukemiseksemme. Siinä sovittiin sen verran asioista, että he käsittelevät tilannettamme moniammatillisessa palaverissa. Sen jälkeen poikamme pääsi tarkempiin tutkimuksiin, jotka koostuivat erilaisista neuropsykologisista testeistä. Näissä neuropsykologisissa testeissä siis kartoitettiin kognitiivisia toimintoja monella tasolla; muun muassa osaamista suhteessa ikätasoon, muistin eri tasoja ja keskittymiskykyä. Testien jälkeen oli aika tarkastella tuloksia. Diagnoosina ADHD. Osaaminen oli pääosin ikätasoista ja ikätasoa korkeampaakin. Haasteet liittyivät tarkkaavaisuuteen, keskittymiseen ja muistiin. Haasteiden räjähdettyä käsiin meni koko lailla noin 9 kuukautta, että poikamme oli saanut diagnoosin ja sitten alettiin kokeilemaan sitten lääkitystä. Sillä on sitten saatu pärjäämistä arkeen, vaikka haasteita on edelleen vähintäänkin riittävästi.


Nyt on takana päin ADHD perhesopeutumisvalmennuksen jakso, joista pääsin itse osallistumaan vain jälkimmäiseen viikon jaksoon omista aikatauluistani johtuen. Tällä hetkellä tuntuu, että alan ymmärtämään itse paremmin omaa menneisyyttäni. ADHD kun sattuu olemaan vahvasti perinnöllinen neuropsykiatrinen sairaus / häiriö. ADHD diagnoosia minulla ei nykyäänkään ole, mutta aiheeseen jonkin verran perehtyneenä tunnistan kyllä osin diagnostisiakin kriteereitä itsessäni kun reflektoin elämääni. Pään sisällä olen kyllä käynyt elämäni aikana monet “Jaakobin painit”, joihin on myös diagnooseja annettu.