Kategoria: Ahdistuneisuus

Kurkkua karvastaa ja nenä on tukkoinen. Heräsin tänään jo klo 06:30 siihen, kun nenä vuoti. Muutoinkin melko vetelä olo niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Vittu mulla on ikävä, mä kaipaan niitä asioita, jotka olen menettänyt. ”Vapaus” ei ole tuonut tullessaan mitään hyvää. Eron myötä tullut rauha – siis asumis- ja oleskeluympäristön jatkuvat ärsykkeet, kuten lasten huuto ja meteli ovat lakanneet, se on helpottanut hivenen omaa ärtymystasoani. Ehkä siinä on myös jonkinlainen selitys sille, minkä takia ajat ennen eroa meni omissa oloissa ”mörkoilleissä” talon hiljaisessa nurkassa puhelinta räpeltämässä (pelaamassa tai surffailemassa netissä) tai tekemättä yhtään mitään.

Mä en tiedä, onko se ”hinta” kohtuullinen, jonka olen joutunut menetyksilläni maksamaan siitä, että suoraan johonkin kiukkuhermoon osuvat äänet on lakanneet. Erityisperheessä sitä elämää riitti – siis huutoa, meteliä, tappelua ja riehumistakin välillä. Tuskin siitä kukaan muukaan suoranaisesti nauttii, vaikka se on ”vain elämää”, mutta mulla se on tämän hetken valossa tarkastellessa mennyt yli sietokynnyksen. Mä oon ahdistuneisuudesta kärsivä kasa paskaa, jolla saattaisi olla jotain muita diagnooseja, jos ei hoito olisi lähtenyt jo 2000-luvun alkupuolella menemään pelkästään masennuksen, ahdistuneisuuden ja paniikkikohtausten hoitoon. Mä olen vitun katkera kaikesta tästä, tähän ei ole mitään helpotustakaan näköpiirissä. Kuinka paljon pitää kestää? Kuinka pitkään pitää sinnitellä? Miksi elämän pitää olla kärsimystä? Tokihan näihin joku vitun optimisti voisi todeta, että keskity niihin hyviin asioihin, joita elämässä on. Hyviäkin asioita elämästäni löytyy, mutta näen ne asiat enemmän elämän tukipilareina ja mahdollistajina sen sijaan, että ne asiat, kuten työ, olisi itse elämän tarkoitus. Mun elämäntilannehan käytännössä mahdollistaisi tällä hetkellä mitä tahansa, mutta ainoa este on pää – tai siis oman pään kestämättömyys. Mää kärsin tästä tilanteesta aivan helvetisti, eikä se lohduta yhtään, ettei ole valoa näkyvissä tunnelin päässä. Mä inhoan pelkkää elämän ja arjen rutiinien suorittamista. Olen aina kaivannut elämään jotain mitä odottaa, usein sitä on ollutkin, mutta hetkeen ei ole ollut mitään. Se johtuu hyvin pitkälti siitä, että mikään ei oikein kiinnosta.

Tällä hetkellä on melkein kolme kuukautta takana elämää ilman päihteitä, nikotiini ja kofeiini ei mee päihteiden kategoriaan mun skaalassa. Olen miettinyt, että oisinko mä jo päättänyt päiväni menneen kesän aikana, jos olisin viettänyt sellaisen kesän mitä keväällä suunnittelin. Suunnitelmissa oli siis kierrellä kesätapahtumia ja festareita. Alkoakin oli jo varastoituna kesäksi, mutta alkoholin käytön aiheuttamasta pätkivästä muistista (tapahtumista alkoholin vaikutuksen alaisena) tuli motivaatio olla dokaamatta. Vaikka hengissä ollaan edelleen, niin tuntuu silti, että tää jatkuvaa päivästä toiseen taistelua ja selviytymistä. Mä pidän syksystä vuodenaikana todella paljon, mutta jostain syystä nää syksyt on ollut historian valossa mulle vitunmoista survivalismia. Menneisyydessä on pitkiä työkyvyttömyysjaksojakin syksyisin. Nyt tilanne on monilta osin täysin uusi, enkä jaksa suhtautua mihinkään kovin luottavaisin mielin. Mietin vain, että mitä vitun järkeä tässä elämässä on?

Me ollaan kaksi eksynyttä
Maailmassa täydessä mutta niin tyhjäs
Kaksi rikkinäistä on yhtä
Jos sä hyppäät nii mä hyppään
Ja ku mä putoon
Ei välii mis oon
–Dilemma: Kaksi rikkinäistä–