Kategoria: Arki

Julkaistu

Syksy, orastava flunssa ja hellittämätön ahdistus

Kurkkua karvastaa ja nenä on tukkoinen. Heräsin tänään jo klo 06:30 siihen, kun nenä vuoti. Muutoinkin melko vetelä olo niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Vittu mulla on ikävä, mä kaipaan niitä asioita, jotka olen menettänyt. ”Vapaus” ei ole tuonut tullessaan mitään hyvää. Eron myötä tullut rauha – siis asumis- ja oleskeluympäristön jatkuvat ärsykkeet, kuten lasten huuto ja meteli ovat lakanneet, se on helpottanut hivenen omaa ärtymystasoani. Ehkä siinä on myös jonkinlainen selitys sille, minkä takia ajat ennen eroa meni omissa oloissa ”mörkoilleissä” talon hiljaisessa nurkassa puhelinta räpeltämässä (pelaamassa tai surffailemassa netissä) tai tekemättä yhtään mitään.

Mä en tiedä, onko se ”hinta” kohtuullinen, jonka olen joutunut menetyksilläni maksamaan siitä, että suoraan johonkin kiukkuhermoon osuvat äänet on lakanneet. Erityisperheessä sitä elämää riitti – siis huutoa, meteliä, tappelua ja riehumistakin välillä. Tuskin siitä kukaan muukaan suoranaisesti nauttii, vaikka se on ”vain elämää”, mutta mulla se on tämän hetken valossa tarkastellessa mennyt yli sietokynnyksen. Mä oon ahdistuneisuudesta kärsivä kasa paskaa, jolla saattaisi olla jotain muita diagnooseja, jos ei hoito olisi lähtenyt jo 2000-luvun alkupuolella menemään pelkästään masennuksen, ahdistuneisuuden ja paniikkikohtausten hoitoon. Mä olen vitun katkera kaikesta tästä, tähän ei ole mitään helpotustakaan näköpiirissä. Kuinka paljon pitää kestää? Kuinka pitkään pitää sinnitellä? Miksi elämän pitää olla kärsimystä? Tokihan näihin joku vitun optimisti voisi todeta, että keskity niihin hyviin asioihin, joita elämässä on. Hyviäkin asioita elämästäni löytyy, mutta näen ne asiat enemmän elämän tukipilareina ja mahdollistajina sen sijaan, että ne asiat, kuten työ, olisi itse elämän tarkoitus. Mun elämäntilannehan käytännössä mahdollistaisi tällä hetkellä mitä tahansa, mutta ainoa este on pää – tai siis oman pään kestämättömyys. Mää kärsin tästä tilanteesta aivan helvetisti, eikä se lohduta yhtään, ettei ole valoa näkyvissä tunnelin päässä. Mä inhoan pelkkää elämän ja arjen rutiinien suorittamista. Olen aina kaivannut elämään jotain mitä odottaa, usein sitä on ollutkin, mutta hetkeen ei ole ollut mitään. Se johtuu hyvin pitkälti siitä, että mikään ei oikein kiinnosta.

Tällä hetkellä on melkein kolme kuukautta takana elämää ilman päihteitä, nikotiini ja kofeiini ei mee päihteiden kategoriaan mun skaalassa. Olen miettinyt, että oisinko mä jo päättänyt päiväni menneen kesän aikana, jos olisin viettänyt sellaisen kesän mitä keväällä suunnittelin. Suunnitelmissa oli siis kierrellä kesätapahtumia ja festareita. Alkoakin oli jo varastoituna kesäksi, mutta alkoholin käytön aiheuttamasta pätkivästä muistista (tapahtumista alkoholin vaikutuksen alaisena) tuli motivaatio olla dokaamatta. Vaikka hengissä ollaan edelleen, niin tuntuu silti, että tää jatkuvaa päivästä toiseen taistelua ja selviytymistä. Mä pidän syksystä vuodenaikana todella paljon, mutta jostain syystä nää syksyt on ollut historian valossa mulle vitunmoista survivalismia. Menneisyydessä on pitkiä työkyvyttömyysjaksojakin syksyisin. Nyt tilanne on monilta osin täysin uusi, enkä jaksa suhtautua mihinkään kovin luottavaisin mielin. Mietin vain, että mitä vitun järkeä tässä elämässä on?

Me ollaan kaksi eksynyttä
Maailmassa täydessä mutta niin tyhjäs
Kaksi rikkinäistä on yhtä
Jos sä hyppäät nii mä hyppään
Ja ku mä putoon
Ei välii mis oon
–Dilemma: Kaksi rikkinäistä–

Julkaistu

Muodollisesti pätevä, mutta osaamaton

Synkkyys valtaa mielen, itsetuhoiset ajatukset hiipii mieleen. Vilkas mielikuvitus on keksinyt monta tapaa tehdä itsemurha, jopa moninkertaisesti varmistaen. Arjessa (lue työssä) olen mielestäni kyennyt olemaan rationaalinen, vahva, empaattinen ja ammattitaitoinen ihminen. En tiedä onko ystäväni tai työyhteisöni koskaan kyenneet näkemään kuoreni läpi. Harvan voi vaikeaa kuvitella edes kuinka synkkiä ajatuksia ihmisellä voi olla, puhumattakaan siitä paha olo niiden ajatuksen taustalla on. Henkinen kipu ja tuska on ehkä jopa invalidisoivampaa, kuin kova fyysinen kipu.

Koen kuitenkin, että olen päätynyt elämässäni sellaiseen työhön, että pystyn kääntämään oman pimeän puoleni vahvuudeksi. Yhden käden sormista ei tarvitse käyttää montaa, kun voi laskea ne ihmiset, joille olen avannut edes jonkin verran omaa sielunmaisemaani, kuinka synkkä se on. Jos voisin palata ajassa taaksepäin 10 tai 15 vuotta ja pystyisin antamaan nuorelle minälle neuvoja, raahaisin itseni osaavan mielenterveysavun piiriin – se olis kyllä vaikeaa.

Suomessa terveydenhuolto on kuitenkin jonoutunut ja kriisiytynyt. Psykiatrisen hoidon osalta tilanne on oman ymmärrykseni mukaan huonoimmalla tolalla. Jonot pitkät, koska mielenterveyden hoito on viimekädessä lääkärivetoista. Psykiatri on lääkäri, joka ensin opiskellut lääketieteen lisensiaatiksi, eli lääkäriksi kuusi vuotta. Sen jälkeen pitää vielä erikoistua psykiatriaan, joka kestää toiset kuusi vuotta. Erikoistuvan lääkärin palkka ei ole myöskään ymmärtääkseni kuin noin puolet perus lääkärin palkasta. Näiden opintojen jälkeen ihmisellä on opintojen antama muodollinen pätevyys.

Muodollinen pätevyys on mielenkiintoinen käsite. Vaikka pääsääntöisesti opetus perustuu parhaaseen käytettävissä olevaan näyttöön perustuvaan tutkimustietoon, ei tämä kaikki tee kuitenkaan ihmisestä pätevää. Oman kokemuksen mukaan toisen ihmisen kokemuksia voi vaikeaa tai pääsääntöisesti jopa mahdotonta ymmärtää, jolloin myös auttaminen on myös yhtälailla hankalaa tai jopa mahdotonta. Omiin keskusteluihini, kokemuksiini ja kohtaamisiini perustuen mielenterveyden ongelmista kärsivälle ihmiselle kirjoitetaan reseptejä erilaisiin mielialalääkkeisiin jopa ensimmäisellä yleislääkärin vastaanotolla, jos uskaltaudut hakemaan apua ja kohtaamaan parhaimmilmasi totaalista vähättelyä ja ymmärtämättömyyttä. Terveyskeskuslääkäri voi olla se se seitsemän laudaturin ylioppilas hyväosaisesta perheestä, jossa kaikki puitteet elämän eri osa-alueilla on ollut kunnossa.

Mielialalääkkeet on kuitenkin todella rajuja lääkkeitä. Ne voi olla vaikuttamatta mielialaan lainkaan kohottamatta, mutta ne voi aiheuttaa lukuisia erilaisia sivuvaikutuksia. Siis sivuvaikutuksia, jotka vaikuttavat koko elimistön toimintaan huonolla tavalla, sitten lääkäri saattaa määrätä sivuvaikutuksiin toista lääkettä ja niin edelleen. Mielialalääkkeet eivät virallisen tiedon mukaan aiheuta riippuvuutta tai vieroitusoireita. Oman kokemukseni mukaan lääkkeistä ei välttämättä ole mitään apua, mutta sitten kun niiden käyttöä yrittää lopettaa, niin olo menee aivan karmeaksi ja sietämättömäksi, pahemmaksi kuin koskaan aiemmin ennen lääkkeen käyttämistäkään. Omien kokemusteni mukaan kuulemani mukaan tilanne tulkitaan usein mielenterveyden ongelmien pahenemisena, johon sitten määrätään taas jotain uutta lääkettä.

Suomessa ohjeet, lait ja säädökset kuitenkin edellyttävät, että sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaille ja potilaille pitää tehdä hoito- ja kuntoutussuunnitelma. Käytännössä tämä ei kuitenkaan kokemani ja kuulemani perusteella juurikaan toteudu. Eri palvelut on niin pirstaleisia, että kukaan ei osaa neuvoa niiden piiriin, saati sitten että mielenterveyden ongelmista kärsivällä olisi osaamista, voimia, jaksamista tai kykyä ylipäätään yrittää itse päästä näiden palveluiden piiriin.

Kuka jaksaa taistella oman oikeisturvansa eteen, samalla jos toimintakyky ei ole hyvä ja keskittymiskyky on olematon?

Julkaistu

”Vapauden vankila”

Tätäkö elämä nyt on? Voisi olla, mennä ja touhuta aivan niin kuin haluaa, ei tarvitse kysyä keneltäkään lupaa tai selitellä, miksi haluaisi lähteä kaverin kanssa kaljalle. Nyt vaan lähinnä jumitan sohvalla – ei oikein huvita tehdä mitään. Menneisyys ja eletty elämä tuntuu turhalta – tulevaisuus tuntuu toivottomalta. Ei jumalauta, ei tämä mitään elämää ole. Toivottavasti tämä on vain joku vaihe, joka tulee puolet elämästä kestäneen ihmissuhteen päättymisen jälkeen.

Vittu, en mä kuvitellut, että nelikymppisenä ostelen Ikeasta liinavaatteita ja kodin käyttötavaraa. Mä luulin, että miehen homma on vain käydä Ikeassa syömässä lihapullat, kantaa ostoksia ja koota niitä tarvittaessa. Nyt mä kuitenkin mietin, että minkälaisia viherkasveja voisin hankkia ruokapöytään tai olohuoneeseen. Katselen netistä hiusten- ja parranhoitohoitotuotteita ja koneita parran trimmaukseen. Tämän päivän ainoa aikaansaannos on uuden polkupyörän hakeminen pojalle ja sen kokoaminen.

Mä olen huomannut omassa hiljaisuudessa ollessa sen, että stressitasot laskevat aika paljon – tai ainakin jonkin verran. Ainoastaan omassa päässä juoksee paljon ideoita ja ajatuksia – lopputulos on kuitenkin kuin jossain meemeissä, teen jotakin, hetken päästä huomaan touhuavani ja ajattelevani jotain aivan muuta. Mutta se, kun lapset pelaa pelejä tietokoneilla ja puhelimilla, sitten se homma menee sellaiseksi raivoimiseksi, että tulee niin paljon alatyylistä kielenkäyttöä, ettei omakaan mielestäni värikäs verbaalinen kielenkäyttö taivu sellaiseen, niin se on kertakaikkisen hermoja repivää. Ruutuaikaa on yritetty kyllä rajoitta, mutta sen noudattaminen vaatii äärimmäistä päättäväisyyttä. Siinä joutuu olemaan se mulkku vanhempi, joka asettaa ne rajat.

Tottakai säästä täytyy myös sanoa muutama sananen. Kun kesäkuu alkoi, nousin joskus aamupäivällä huonosti nukutun yön jälkeen syömään aamupalan ja juomaan pannullisen kahvia, mennäkseni takaisin sänkyyn rötväämään. Ulkona tuli rakeita niin että ikkunat ja ikkunalaudat paukkui. Välillä tuli räntääkin. Mietin siinä samalla ”sääaseman” hankkimista. Ihan siis semmoinen laite vaan, josta näkee sisälämpötilan, ulkolämpötilan, ilmankosteuden ja ilmanpaineen sekä muuta tärkeää, todella oleellista arjen tietoutta.

Ystävä koitti kovasti houkutella mökille saunomaan. Harkitsin kyllä kovasti lähtöä, mutta välimatkaa olisi tullut turhan paljon iltareissulle. Sitten saunan ohessa kuuluu nauttia myös saunajuomaa – se olisi häirinnyt turhan paljon perjantain suunnitelmia. Eskarilaisella loppuu eskari, koululaisilla loppuu lukukausi ja alkaa heidän pitkään odottamansa, ansaittu hengähdystauko. Loman alkua juhlistetaan tekemällä iso satsi rankalaisia ja kebabbia.

Sulla on lauantaipussi sekä hopeinen tussi
jolla unelmias piirtelet
Ja sä huokailet ääneen kumpa olisin jo aikuinen

-Mira Luoti – Hopeinen tussi-

Julkaistu

Olenko kohta kotini vanki?

Elämän eliksiirit

Astun ulos autosta ja lähden astelemaan kohti kauppaa, muutaman metrin kävelyn jälkeen tuntuu, ettei jalat liiku, tuntuu että happi loppuu, minusta tuntuu, että painovoima katoaa – en tiedä mitä sen jälkeen tapahtuu. Haravoin katseellani ympäristöä, onko lähellä jotakin mihin voisi tarttua ja ottaa tukea? Yritän keskittyä hengittämään rauhassa nenän kautta sisään, puhaltaen ilman ulos huulten välistä. Miltä kuulostaa? Tämmöistä paskaa mun arki on nyt viime viikkoina ja kuukausina ollut. Loppukesästä lääkkeitä alettiin säätämään matkalla kohti ADHD täsmälääkitystä, kun käytössä on bentsoja, niin lääkärin mukaan ei voi määrätä täsmälääkkeitä, jotka vaikuttavat suoraan dopamiinin määrään. Paljon muita helvetin kalliita lääkkeitä on kyllä aloitettu, joilla on kokeiltu hoitaa oireita. Näiden lääkesäätöjen jälkeen alkoi paniikkikohtausten saaminen lenkkeillessä, joka on edennyt kirjoituksen alussa mainittuun tilanteeseen. Tilanne vaikuttaa paljon mun omaan jaksamiseen ja kykyyn toimia arjessa. Itseni lisäksi oma saamaton ja huono oloni heijastuu myös kaikkiin ympärilläni oleviin ihmisiin.

Oma perhe-elämän idyllinen arki on erityisperheen arkea. Siihen sisältyy monenlaisia tunteita erilaisine konflikteineen jälkeläisten kanssa. Esikoinen alkaa olemaan vähitellen esimurrosikäinen vahvatahtoinen jätkä, joka alkaa fyysisissä mitoissa ottamaan jo äitinsä kiinni. Kuutta vuotta lähestyvä jätkä on päässyt loppukesästä nepsytutkimusputkeen – selvitellään että voisiko olla ADHD, vanhemmillehan asiassa ei ole minkäänlaista epäselvyyttä. Se prosessi ottaa oman aikansa, aiemman kokemuksen perusteella siinä kestää puolesta vuodesta vuoteen, jonka jälkeen sitten mahdollisia lääkekokeiluja. Tämän vitun hullunmyllyn keskellä, oman paskan oloni kanssa itse pitäisi sitten yrittää olla aikuinen. Aikuinen, jolla on omia haaveita, tarpeita ja haluja. Edellä mainitut asiat sitten toteutuvat vaihtelevalla menestyksellä omasta ja puolison toimintakyvystä riippuen. Puolison on myös kuormittunut oman työnsä vaativuudesta sekä tästä erityisperheen pyörittämisen aiheuttamista vaatimuksista.

Mitenkä tämä kaikki sitten vaikuttaa parisuhteeseen? Varmasti missä tahansa normaalissakin parisuhteessa on ylä- ja alamäkiä, mutta uskon erityisperheen arkea elettäessä menon olevan vielä voimakkaammin intervallimaisesti aaltoilevaa ja räiskyvää. Meidän tapauksessa erityisperheen pyörittäminen koostuu hyvin täsmällisestä, strukturoidusta organisoinnista (johon minä en kykene), muutoin vallitsee vain vitunmoinen kaaos ja kaikki kiukuttelee. Koulusta tulee jatkuvasti palautetta huonosta ja paskasta käytöksestä, kun koulutoimessa ollaan aivan kädettömiä nepsylasten haasteiden kanssa. Koulussa on käyty istumassa lukuisia palavereja, jotka on pääosin koostunut lässytyksestä, joka ei johda mihinkään. Nyt syyslukukaudella kouluun tuli uusi erityisopettaja poislähteneen tilalle. Hämmästyksekseni uusi erityisopettaja kertoi omasta elämästään – hän on itse kulkenut käsitykseni mukaan kivisen tien oman elämänsä nepsyhaasteiden kanssa, lisäksi hänellä on paljon kokemusta myös nepsylapsen vanhempana. Hän siis tietää mitä paskaa se, kun on palaveria palaverin perään, ilman että mitään konkreettista muutosta tulisi. Toiminta on siis jatkuvaa tulipalojen sammuttelemista, sen sijaan että tehtäisiin jonkinlainen ennakoiva ”pelastussuunnitelma”. Oman näkemykseni mukaan vaatii oikeanlaisen ihmisen, joka pystyy omaksumaan nepsyjen haasteita koulutusten kautta. Kokemusosaaminen on se, mitä ei voi saada millään muulla tavoin kuin kulkemalla sen kivisen tien.

Ala-asteella esikoisen asioita on vatvottu vuosia. Meitä on ohjattu palvelusta toiseen, ihan siis sitä saatanan luukutusta mitä tämä yhteiskunta on täynnä, eikä kukaan ota kunnolla koppia mistään. Vuosien palaveeraamisen, avustajahakemusten ja kaiken muun paskan jälkeen on siirrytty vaatimuslinjalle. Kuntatasolla ottaa omansa aikansa käydä hakemusprosessit läpi, jossa ne tehtiin virheellisesti ja lain vastaisesti. Sitten hallinto-oikeuteen valittamisen jälkeen asiat järjestyi ainakin näennäisesti, kun hallinto-oikeus totesi eri viranhaltijoiden päätökset ja prosessit valitusosoituksia myöten laittomiksi ja virheellisiksi.

Olen aivan vitun väsynyt, turhautunut, kyllästynyt…

Julkaistu

Miksi kaikki on synkkää paskaa

Sielunmaisemani voisi näyttää tältä?

Pään sisällä tuntuu jäytävä vitutus. Miltei jatkuvasti olo tuntuu tyhjältä – ja elämä merkityksettömältä. Päässä pyörii jatkuvasti tekemättömät tehtävät, ja niitä tuntuu riittävän. Puhelimen pikaviestimiin pukkaa viestiä, sähköpostia tulee useaan osoitteeseen. Ei edes huvita lukea niitä. Pitäisi selvittää aikatauluja, kuinka tulevaisuuden tekemisiä pitäisi järjestellä. Mutta kun vaan huvita. Pelaaminenkaan ei tunnu hyvältä; pelit ei suju ja siitäkin syystä alkaa vituttamaan. Aika sujuu nettiä selatessa. Alan etsimään jotain äänikirjaa, jota alkaa kuuntelemaan, sitten löydän itseni jonkun iltapäivälehden sivuilta lukemassa jotain paskaa, joka sekin alkaa vaan vituttamaan. En voi välttyä ajatukselta, että mikä vittu mua vaivaa!?

Toisaalta olen saanut tehtyä paljon asioita. Silti päänsisäinen tyhjyys, tai ainakin tunne siitä vaivaa. En ole ollut koskaan sellainen ihminen, joka kirjoittaisi päiväkirjaa. Sosiaalisen median aikakautena olen kuitenkin ajoittain purkanut pahaa oloani jollain tasolla someen. Olen huomannut, että nämä paskat fiilikset pistää mielen maahan etenkin syksyisin. Ei siihen ole mitkään kemialliset yhdisteetkään auttaneet – olen vuosien saatossa syönyt montaa erilaista paskaa lääkettä, joita on määrätty paniikki-, ahdistus- tai masennusoireisiin, minun kuitenkaan saamatta niistä hyötyä. Syksyisin etenkin valoisat ja kirkkaat päivät tuntuvat vittumaisilta. Synkkinä ja pimeinä päivinä mieli pysyy tasaisen latteana. Valoisana päivänä saattaa tuntua ylitsepääsemättömältä lähteä jonnekin avoimille paikoille. En tiedä, mikä avoimissa paikoissa ahdistaa. Saattaa tulla tunne totaalisesta hallinnan menettämisestä. Siltaa saattaa tulla ajatus, mitä jos hyppäänkin tuosta alas. Joskus talvella, avoimella, jääpeitteisellä vesistöllä hiihtäessä on tullut sellainen täysin järjetön tunne, että painovoima katoaa. Tällaisessa tilanteessakin pystyn ajattelemaan selkeästi, että eihän sellainen ole mahdollista. Mutta miksi vitussa mun aivot kuitenkin saa elimistön reagoimaan siten, kuin kyseessä olisi oikeasti tilanne, jossa vaara uhkaa. Ymmärrän totaalisen hyvin, ettei maan vetovoima voi lakata olemasta yhden ihmisen kohdalla. Omalla järjelläni olen tulkinnut näitä oireita paniikkikohtauksiksikin. Somaattisesti mulla ei todettu minkäänlaisia sairauksia eikä vammoja, muttei niitä ole tosin koskaan tutkittu tai poissuljettukaan. Ei toki ole olemassa mitään todellisia viitteitä, etteikö sellaisia voisi ollakin. Kyllähän lotossakin joku voittaa monesti vuodessa päävoiton arvattuaan 7 oikeaa numeroa.

Elämässäni on kaikki hyvän elämän elementit. Lähipiiri joutuu kärsimään jatkuvasti kärttyisästä, kärsimättömästä ja keskittymiskyvyttömästä vanhemmasta sekä puolisosta. Ei riitä, että itseä vituttaa – vituttaa muidenkin puolesta. Ei auta positiivinen ajattelu eikä rentoutusharjoitukset. Tämä elämäni tunneskaala on saatananmoista vuoristorataa. Paljon paskaa, mutta toisaalta positiivisena asiana voi mainita, ettei unettomuus ole ollut nyt riesana. Herääminen sitä vastoin on yhtä helvettiä, kun sen joutuu tekemään herätyskellon tahtiin. Tätä omaa päänsisäistä ajatusten kimpoilua ei ole lainkaan helpottanut teini-ikää lähestyvän adhd-diagnoosin omaavan jälkeläisen oikuttelut. Hänellä on varmaan omia henkisiä ikään liittyviä kasvukipuja sekä impulsiivisuudesta ja ylivilkkaudesta johtuvaa keulimista.

Oma adhd tutkimuksiin pääseminen on venynyt jatkuvasti. En voi välttyä miettimästä, olisiko se mulle jonkinlainen henkilökohtainen lottovoitto, jos saisin itsekin adhd-diagnoosin, jos sellainen testeissä diagnosoitaisiin. En todellakaan halua olla tarkoituksella mulkku, mutta sellainen mä vaan taidan olla itselleni tärkeimpien ihmisten seurassa. Muussa elämässä pystyn suorittamaan velvollisuuteni omasta mielestä normaalilla, korrektilla käytöksellä.

Jää talon ovi auki
Se odottaa palaavaa
Viima huoneessa
Kynttilät sammuttaa
Poika herää
Kylmän syleilyyn
Ei tiennyt vielä kynttilöiden
Pöydällä saavan syyn

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus – Jäähyväiset

Julkaistu

Paistaa se aurinko joskus risukasaankin

Rakas päiväkirjani, pitkästä aikaa on taas ainakin hetkellisesti parempi fiilis. Nyt on ollut taas pidempi vitutusjakso. Olen ollut väsynyt päivisin. Tuntuu etten saa illalla unta. Päivällä keskittymiskyky ei riitä niihin asioihin, jotka olisivat opinnoissa etenemisen edellytys. Asiat hoituvat kuitenkin sitten sillä viime hetkellä. Tänään aamun heräämisen jälkeisen kankeuden hälvettyä on ollut hyvä fiilis, vaikka herätyskellon soidessa väsytti ja vitutti. Olen pohdiskellut elämää ja syntyjä syviä. Huomenna perjantaina tapahtuu jotain mukavaa, jota olen odottanut usean päivän ajan. Tämä koko elämä kuitenkin tuntuu olevan yhtä vitun suorittamista. Ulkoiset tekijät painostavat tekemään erilaisia asioita, jotka eivät ole kiinnostusprioriteeteissa listalla ykkössijalla. Ne asiat ovat kuitenkin sellaisia, että ne on pakko hoitaa. Ne vaikuttavat omaan asemoitumiseen tässä yhteiskunnassa, jonka kuvittelen näyttävän samalta kuin muurahaiskeko näyttää sisältä – tosin sillä erotuksella, että muurahaiset ovat ahkeria ja järjestelmällisiä. Me ihmiset joudumme usein toimimaan ulkoisten odotusten ja vaatimusten mukaisesti. Siitä voi oma etu ja rationaalisuus olla kaukana.

Koko tähänastinen elämä vaikuttaa olleen jonkinasteista suorittamista. Tiedän, että ihmiset suorittavat paljon oman terveytensä kustannuksella. Tulee erilaisia kansansairauksia, joita sitten ruvetaan hoitamaan lääkkeillä. Yhteiskunnan vaatimukset siis pakottavat tekemään meitä sellaisia asioita, jotka vievät aikaa pois meidän omien perustarpeidemme hoitamiselta, kuten liikunnalta ja pitää meidät itsemme poissa meille tärkeän lähipiirin ulottumattomilta. Siis jos kuulut siihen onnekkaaseen ryhmään, että sinulla on ympärilläsi lähipiiriä, joiden seurassa viihdyt, sekä ihmisiä, jotka ovat elämässäsi merkityksellisiä.

Istun kirjoittamassa tätä tekstiä pöydän äärellä. Hörpin kylmää kofeiinipitoista limonadia katsellen ikkunasta, kun ihmiset kiitävät kadulla kiireisen näköisinä. Ei toki kaikilla vaikuta olevan kiire, jotkut ovat selkeästi huolehtimassa omasta hyvinvoinnistaan; urheiluvaatteet yllä hölkäten. Ehkä nämäkin asiat voivat olla vain minun näkemyksiäni, joita ei kukaan voi kiistää minun subjektiivisina päätelminäni. Kiireisen näköiset, sähköpotkulaudoilla kiitävät ihmiset saattavat kiitää heille tärkeiden henkilöiden luokse. Muodikkaisiin urheiluvaatteisiin sonnustautunut trendikkään näköinen lenkkeilijä saattaa olla yhtä lailla henkisesti pahoinvoiva, pakonomaisesti urheileva, huonosta itsetunnosta kärsivä ihminen. Kaikki ei välttämättä siis ole sitä miltä näyttää. Nämä ovat minun näkymäni vilkkaalle kadulle pöytäni äärestä. Ajatukseni kumpuavat oman elämänkokemukseni myötä nähdyistä erilaisista tilanteista.

Meillä jokaisella on oma elämänpolkumme, jonka olemme jo kulkeneet ja mihin tulemme kulkemaan. Aina emme voi itse vaikuttaa aktiivisesti elämämme suuntaan. Ajoittain epävarmuus kalvaa sisintä niin perkeleesti. Olemme kaikki yksilöitä, joiden elämän arvot ja toimintamallit ovat muokkautuneet vallitsevan ympäristömme myötä tai seurauksena. Jotkut meistä tekee päätöksiä puhtaasti järjellä, toiset tunteella. Toki modernissa yhteiskunnassa kokonaisuuksien hahmottaminen ei ole aina yksinkertaista, enkä osaa itsekään luetella tyhjentävästi, pitäisikö asioita ja päätöksiä tehdä tunteella vai järjellä. Itse olen tottunut katsomaan maailmaa raadollisen realistisesti ja pyrin tekemään päätökset ja valinnat rationaalisesti. Yhteiskunta toimii kuitenkin tiettyjen lainalaisuuksien mukaisesti, jota ohjaavani tekijänä ei suinkaan vähäisimpänä ole raha.

P.S. Oma sijoitukseni nepsytutkimuksiin johtavalla polulla on jo yhden käden sormilla laskettava numero. Rakas läheiseni selvitti tämän asian puolestani.

”Minä odotan täällä tunnelissa jossa valo kylmä hohtaa.
Jossa pimeän koirat ulvoen tuon kirkkauden kuoron kohtaa.
Kaikki kävi niin pian kun aina luulin, että vähitellen lähden.
Minä katuisin vaan en tiedä kuinka enkä edes minkä tähden.
Valittaisinko puoli ääneen, johda kotimatka kesken jääneen.
Missä miten päin täytyisi olla huutaisinko, joss täällä sittenkin oot! ”
PMMP – Lautturi

Julkaistu

Tapahtumien vuosi 2020 – mitä on vielä edessä?

Neurominority

Wuhan nuha, joka sai nimekseen COVID-19. Virus on SARS viruksen kehittyneempi versio SARS-CoV-2.[1] Taudista uutisointi alkoi lisääntymään massiivisesti alkuvuodesta 2020, kunnes maailman terveysjärjestö WHO julisti epidemian maailmanlaajuiseksi pandemiaksi keskiviikkona 11.03.2020.[2] Näihin tapahtumiin liittyviä sotkuja ja sekoiluja jokainen on varmaan saanut seurata eri uutiskanavia pitkin vähintäänkin riittävästi. Kesä on Suomen osalta mennyt varsin rauhallisesti, kun keväällä yhteiskunnan sulkemisen jälkeen ihmiset omaksuivat aivan uudenlaiseen hygienian toteuttamistason. Ihmisten valveutuneen toiminnan ansiosta luultavasti myös kausi-influenssat ja vatsatautien ilmaantuvuus ja esiintyvyys jäi vähäiseksi. Etenkin lapsiperheissä vatsatautiset ovat yleensä joka vuotinen riesa. Meillä vatsatautien sairastaminen jäi huomattavasti edellistä vuotta vähäisemmäksi, eikä ollut juuri muutakaan sairastelua perinteisten infektiotautien osalta. Yhteiskunta on mennyt myös melko sekaisin monella tasolla. Suomeen suurimmat vaikuttavat asiat ovat taloudellisia.

Omaan opiskeluun koronalla oli myös suuri vaikutus. Opinnot muuttuivat etäopinnoiksi täysin. Tentit ja erilaiset seminaarit toteutettiin myös tietokoneen avulla internetin mahdollisuuksia hyödyntäen. Itse koin tämän opiskelutavan helpoksi ja luontevaksi. Kaikki ei varmastikaan ole samaa mieltä asiasta. Olen kuitenkin tyytyväinen, että koko yhteiskunta joutui pakon edessä käyttämään teknologian suomia mahdollisuuksia, joita ei normaalin muutosvastarinnan vuoksi ole luultavastikaan otettu käyttöön, vaikka kaikki on ollut pelkästään käyttöönottoa vailla. Erilaisiin kokouksiin osallistuminen oli kyllä sitten todella tuskaisaa, muun muassa eri organisaatioiden toimintaan liittyvien tärkeiden seminaarien osalta, joissa asiaa oli yleensä valtavasti. Pisimmillään kahden päivän mittaiset maratonit oli todella haasteellisia oman keskittymiskyvyn kannalta. Löysin monta kertaa itseni puhelin kädessä pelaamassa mobiilipelejä sekä lukemassa eri aiheisiin liittyviä julkaisuja. Perheellämme on todella hyvät tukiverkostot, joka mahdollisti perheemme aikuisten suoriutumisen työssä ja opiskelussa. Kaikilla asiat eivät varmastikaan menneet näin hyvin.

Oman keskittymiskyvyn puute ja ajatusten harhailu aiheuttaa jatkuvasti haasteita normaalissa arjessa. Itse olen parhaimmillani muuttuvissa tilanteissa sekä paineen alaisena. Nämä samat haasteet ovat varmasti tuttuja monille, joiden normaalit toiminnot poikkeavat normaalina pidetystä neurotyypillisten ajatus- ja toimintamallista.[3] Olen pyrkinyt aktiivisesti pääsemään tutkimuksiin, jossa voitaisiin kenties diagnosoida tai poissulkea ADHD ja / tai ADD. Lähipiiristä kuitenkin on tullut herättäviä ajatuksia, jotka on saanut itseni kiinnittämään huomiota omaan toimintaan. En tarkkaile kuitenkaan itseäni mitenkään neuroottisesti, mutta päivittäin ei voi olla huomaamatta asioiden unohtelua, tavaroiden hukkumista, kärsimättömyyttä ja lyhytpinnaisuutta. Olen viimeksi kuluneiden reilun kymmenen vuoden aikana saanut poltettua itseni loppuun työtehtävissä. Sen jälkeen minulla on eri terveydenhuollon toimijoiden näkökulmasta riippuen hoidettu masennusta ja / tai ahdistusta, erilaisin lääkkeellisin menetelmin. Lääkärit on määrännyt erilaisia lääkkeitä, joita olen syönyt kuukausista vuosiin. Joillain lääkkeillä haittavaikutukset oli liian häiritseviä eivätkä ne väistyneen missään vaiheessa, enkä ole missään vaiheessa havainnut lääkkeistä minkäänlaista apua toimintakykyynikään. Olen syönyt eri lääkeaineita eri tavoin vaikuttavista lääkeaineryhmistä, kuten SSRI, SNRI, trisyksisiä, MAO-estäjiä, bupripionia ja bentsoja. Bentsot on ollut ainoa lääkeryhmä, josta olen kokenut saaneeni ahdistuneisuuteen lievitystä ilman koettuja haittavaikutuksia. Xanor oli joskus käytössä, joka sekin oli toimiva, mutta siihen huomasi selvästi kehittyvän toleranssin ja aiheutuvan siitä vieroitusoireita. Lopettaminen onneksi sujui senkin kanssa suhteellisen kivuttomasti. Tällä hetkellä käytössä on mennyt useiden vuosien ajan venlafaksiini, josta en ole myöskään huomannut saaneeni juuri minkäänlaista apua ahdistuneisuuteen tai vitutukseen, jotka vaihtelevat elämäntilanteiden mukaan, joka on pääsääntöisesti normaaliin elämään liittyvää. Alkoholia on joskus myös mennyt viikonloppuisin runsaastikin. Nykyisen käsitykseni mukaan sitä on tullut käytettyä itselääkintänä. Sillä pääsi hetkellisesti ahdistuksesta eroon ja murheet unohtuivat, mutta ne löytyi sitten aina edestäpäin. Tällä hetkellä on meneillään venlafaksiinin lopetus asteittain. Olen syönyt sitä jo useita vuosia, enkä ole siitäkään huomannut mitään apua. Haittavaikutuksetkin ovat venlafaksiinissa olleet vähäisimmät, mitä erilaisissa masennukseen ja ahdistukseen käytettävissä muissa lääkkeissäni on ollut. Nyt odotan että pääsisisin niihin ADHD tutkimuksiin. Niihin lienee ainoa reitti käy psykologin ja psykiatrin kautta, koska elämän varrelta löytyy tosiaan noita huonolla menestyksellä tehtyjä lääkehoitojaksoja ja kokeiluja eri diagnoosein.

[1] https://www.who.int/docs/default-source/coronaviruse/situation-reports/20200211-sitrep-22-ncov.pdf

[2] https://yle.fi/uutiset/3-11252573

[3] https://www-forbes-com.cdn.ampproject.org/c/s/www.forbes.com/sites/drnancydoyle/2020/03/24/the-world-needs-neurodiversity-unusual-times-call-for-unusual-thinking/amp/

Julkaistu

Valehtelenko itselleni?

Se oli ihan kuningasidea ♕

Joskus pohdin omaa toimintaani, en voi välttyä ajatukselta, että keksinkö itse tekosyitä joidenkin asioiden tekemiselle tai tekemättä jättämiselle? Olenko vain tyhmä ja laiska tai hedonisti? Tällä hetkellä kuormittava elämäntilanne prässää jotakuinkin kolmesta suunnasta – työ, opiskelu ja perheenhuomioiminen kahden edellä mainitsemani asian prässätessä. Ehkä eniten vituttaa nyt liian pitkään kalvanut riittämättömyyden tunne. Kaikesta huolimatta minulla vallitsee ymmärrys siitä, että olen itse vastuussa omasta elämästäni. Olen vastuussa myös elämän jatkumon kasvattamisesta parhaalla mahdollisella tavalla. En osaa sanoa kauanko tämä mielentila on nyt vaivannut. Ehkä tämä fiilis alkoi loppuvuodesta 2019 kun siinä tuli tehtyä aika intensiivisesti kouluhommia. Kaikki tulonhankintaan ja itsensä kouluttamiseen liittyvä aika on pois perheen kanssa vietetystä ajasta. Töiden takia pelkästään kertyy vuositasolla kymmeniä kotoa pois vietettyjä öitä. Sitten vielä kouluviikolla pitää, ehkä voisi myös ajatella, että voi tai saa – mutta en minä tästä kykene nauttimaan. Viime vuonnakin olin kymmeniä päiviä pois kotoa koulun takia. Opiskeluun kyllä pystyy panostamaan ja saan lyhennettyä päättymätöntä ”To Do” listaa asia kerrallaan, vaikka pitkissä kantimissa nekin ovat, suurehkoja kokonaisuuksia kuitenkin pitää työstää koko ajan. Juuri nytkin olisi paljon muuta tekemistä, mutta ei vaan fokusointi onnistu, kun päässä myllertää vitutuksen, väsymyksen ja epätoivon sekaisia tunteita. Tämä kirjoittaminen on toisaalta hyvä tapa selventää omia ajatuksia itselleenkin.

Kävin viimeviikolla tekemässä ADHD ”seulontatestin”. Ei siitä mitään suuria pisteitä tullut, mutta on kuitenkin lappu täytetty ja sitä voivat sitten niiden asioiden kanssa työkseen olevat pohtia, onko tarvetta tehdä jotain muutakin tutkimuksia lapun täyttelyn lisäksi. Se on nyt kuitenkin ensimmäinen askel omien ajatusten selventämisessä. Päässä vilisee välillä ajatuksia sen verran, että välillä tulee mieleen, että psykoosia puskee 😊 Mutta ehkei kuitenkaan, ainakin olen luottavainen sen suhteen, että jos siinä lotossa voittaisi, niin saisi sitten ainakin täysin sairaudentunnottoman tilan. Se mikä pyörii päällimmäisenä päässä tästä viikosta, on vitutus omasta mielestäni opettajan täysin ala-arvoisesta opettamisesta ja ohjaamisesta. Kuvittelisin, että jos kymmenet ihmiset keskittyvät opiskeluun ja iso osa heistä järjestää elämäänsä ja kalenteriaan sen mukaan, että pystyy osallistumaan opetukseen, niin kyllähän me opiskelijat nyt jumalauta ansaittaisiin saada edes laadukasta opetusta. Onneksi tällaisia mielestäni huonoja opettajia on osunut kohdalleni vain yksi, mutta jokainen hänen ohjaamansa kurssi on turhauttava.

Kaikesta huolimatta, tunnen itseni kuitenkin juuri nyt melko onnelliseksi kaikesta myllerryksestä huolimatta. Odotan vain että pääsisipä jo kotiin.

Julkaistu

Selitys monille asioille?

Välillä ainakin välähtelee…


Nuorempana tuli tehtyä kaikenmoisia kolttosia ja olin ongelmissa vähän väliä. Teini-iässä mukaan astui myös päihteet alkoholin ja nikotiinin muodossa. Alkoholin kanssa koheltaminen lähtikin nuoruudessa aivan uusiin sfääreihin. Monenlaisia seikkailuja, tappeluita, yleistä hillumista, putkareissuja. En ole ennen vanhemmuuttani koskaan edes tullut pohtineeksi, voisiko menneisyydelle löytyä jotain muutakin selitystä kuin alkoholin huuruinen nuoruus. Päiväkoti-iässä päiväkodin henkilökunnan taholta tuotiin vahvasti esiin, että minulla olisi ADHD. Kultaisella 1900-luvun loppupuolella siitä ei ymmärtääkseni ollut tietoutta siinä määrin mitä nykypäivänä. Nykyisinhän tiedon hankkiminen ja levittäminen onnistuu myös internetin välityksellä aivan eri tavalla kuin lapsuudessani. Nykyään olen innokas tiedon etsijä. Olen lapsuudessani käynyt siis psykologin luona ilmeisestikin tekemässä sen aikaisia ADHD testejä, joista minulla ei ole tarkkoja muistikuvia. Mutta luulen hyvinkin vahvasti, ettei 1990-luvun taitteessa ole ollut käytössä vielä nykyisin käytössä olevia erilaisia neuropsykologiasia testejä, joilla pystytään kartoittamaan erilaisia kognitiivisia ja kehityksellisiä toimintoja. Mutta ADHD:ta minulla ei ole tuolloin todettu.


Muistan jo varhaislapsuudestani, kun päiväkotiarki täyttyi erilaisesta keppostelusta, konflikteista ja nujakoista. Samaa rataa meni ala-astekin. Ala-asteella olin useampana ajanjaksona erityisluokalla (pienluokka) vaihtelevia ajanjaksoja; välillä ajoittain joitain päiviä viikossa, välillä kuukausiakin. Kolmannella luokalla oli taas tarve saada minua pienempään ryhmään oppimaan, mutta tuolloin jo tutuksi tullut pienluokka oli täynnä. Ala-asteella opiskelu ei kuitenkaan sujunut ja minut päädyttiin sitten siirtämään yläastelaisten pienluokalle – tarkkailuluokalle, joka myös tarkkiksena tunnettiin. Siellähän oli sitten monenlaista seuralaista, kun itse kolmasluokkalaisena olin siellä 7.-9-luokkalaisten joukossa. Tupakka meinasi tulla silloin kuvioihin ja ensimmäiset nuuskakokeilut tuli myöskin suoritettua. Ylä-asteen suoritin normaalilla luokalla muiden oppilaiden joukossa. Kiitos siitä silloiselle tarkkiksen opettajalle. Itse olisin halunnut jäädä tarkkikselle jatkamaan opintoja, mutta opettaja kovasti patisteli minua normaalille luokalle. Tätä asiaa olen jälkikäteenkin pohtinut useasti – se on saattanut olla merkittävä tekijä elämässäni, joka on vaikuttanut elämänkulkuuni. Tarkkiksella oppilaat olivat pääosin rikkonaisista perheistä, itseäni heikommassa asemassa olevista sosioekonomisista lähtökohdista elämäänsä ponnistaneita. Nyt monet entisistä tarkkiskavereista ovat kuolleet tapaturmaisesti tai oman käden kautta. Jotkut viettävät päihteiden täyteistä elämää, jotkut myös osittain liikuntakyvyttömäksi vammautuneenakin. Tiedän myös tästä joukosta ihmisiä, jotka elävät tavallista elämää työssä käyden kunniallisina veronmaksajina. Minäkin olen elänyt railakkaasta elämästäni huolimatta hyvinkin normaalin elämän polun. Yläasteelta menin jatkoin opintojani ja valmistuin ammattiin. Sen jälkeen suoritin varusmiespalveluksen normaalisti, enkä edes mennyt sieltä mistä aita oli matalin, vaan hakeuduin ja pääsin itseäni kiinnostavaan koulutushaaraan. Armeijan jälkeen olenkin ollut käytännössä työelämässä kiinni koko ajan.


2010-luvulla syntyi perheeseemme esikoinen. Samalla vuosikymmenellä hän on saanut seurakseen myös pari sisarusta. Muutama vuosi sitten esikoisemme aloittaessaan koulutaivaltaan alkoi tapahtua kummia. Ensimmäisten viikkojen jälkeen kotona alkoi tulemaan aivan silmittömiä raivokohtauksia, jolloin kotona paikkoja hajosi ja tavaroita lenteli. Joitain viikkoja siinä ihmeteltiin kotona tilannetta, jonka jälkeen olin yhteydessä perheneuvolaan, kun kaikkien sietokyky oli ylitetty ja kaikki olivat lopussa niin henkisesti kuin fyysisestikin väsymyksen vuoksi. Ennen ensimmäistä perheneuvolakontaktia ehti virrata paljon vettä Tammerkoskessa – siis pari kuukautta siinä taisi mennä. Perheneuvolassa sitten keskusteltiin asioista ja kartoitettiin perhetilannettamme. Keskusteluissa kävi ilmi, että me olemme jo kotona tehneet paljon monenlaisia tukiasioita. Olimme tehneet itse arjessa niin paljon, että perheneuvolassa todettiin, ettei heillä ei ole mitään kättä pidempää meidän tukemiseksemme. Siinä sovittiin sen verran asioista, että he käsittelevät tilannettamme moniammatillisessa palaverissa. Sen jälkeen poikamme pääsi tarkempiin tutkimuksiin, jotka koostuivat erilaisista neuropsykologisista testeistä. Näissä neuropsykologisissa testeissä siis kartoitettiin kognitiivisia toimintoja monella tasolla; muun muassa osaamista suhteessa ikätasoon, muistin eri tasoja ja keskittymiskykyä. Testien jälkeen oli aika tarkastella tuloksia. Diagnoosina ADHD. Osaaminen oli pääosin ikätasoista ja ikätasoa korkeampaakin. Haasteet liittyivät tarkkaavaisuuteen, keskittymiseen ja muistiin. Haasteiden räjähdettyä käsiin meni koko lailla noin 9 kuukautta, että poikamme oli saanut diagnoosin ja sitten alettiin kokeilemaan sitten lääkitystä. Sillä on sitten saatu pärjäämistä arkeen, vaikka haasteita on edelleen vähintäänkin riittävästi.


Nyt on takana päin ADHD perhesopeutumisvalmennuksen jakso, joista pääsin itse osallistumaan vain jälkimmäiseen viikon jaksoon omista aikatauluistani johtuen. Tällä hetkellä tuntuu, että alan ymmärtämään itse paremmin omaa menneisyyttäni. ADHD kun sattuu olemaan vahvasti perinnöllinen neuropsykiatrinen sairaus / häiriö. ADHD diagnoosia minulla ei nykyäänkään ole, mutta aiheeseen jonkin verran perehtyneenä tunnistan kyllä osin diagnostisiakin kriteereitä itsessäni kun reflektoin elämääni. Pään sisällä olen kyllä käynyt elämäni aikana monet “Jaakobin painit”, joihin on myös diagnooseja annettu.

Julkaistu

Uusi vuosi, vanhat haasteet. Voiko hyvinvointiin vaikuttaa omilla valinnoilla?

Alkuvuosi on perinteisesti muutosyritysten aikaa

Vuosi 2019 oli hyvin työntäyteinen opiskelun ja työnteon kombinaatiolla. Lisäksi pitäisi olla hyvä isä ja aviomies. Riittämättömyyden tunne on ollut monta kertaa vallitseva fiilis. Etenkin syksyllä liikunta jäi lähes kokonaan pois arjesta kiireiden ja jatkuvan väsymyksen keskellä. Nyt olen taas alkuvuonna alkanut lenkkeilemään, käymään kuntosalilla ja lisäksi joukkueurheilua sekaan tuomaan sosiaalista pääomaa sekä aerobista intervalliharjoittelua. Myös ruokavalio on taas päätynyt suurennuslasin alle. Pyrin syömään monipuolisesti, ravitsevasti ja terveellisesti. Näitä asioita vaalimalla oma energiataso varmasti lähtisi taas nousuun. Lisäenergialle ja jaksamiselle olisi kova tarve.

Syksystä teki omalta osaltaan todella raskaan, kun meidän ”erityiselle”, ADHD lapselle koitettiin aloittaa uutta lääkettä, Stratteraa. Strattera nostettiin hoitoannokseen parin viikon aikana, jonka ohella käytössä olleet stimulantit ajettiin alas. Aiemmin käytössä oli Concerta. Se oli toimiva lääke alkuiltaan saakka, jolloin alkoi tulla todella voimakkaita raivokohtauksia josta saivat osansa koko muu perhe ja kodin huonekalut sekä rakenteet. Kun uutta lääkettä aloiteltiin, rinnalla meni hoitoannokselle nostamisen ajan Medikinet CR aamulla iltapäivällä pieni annos Medikinetiä. Stratteran kokeilu päättyi alle 2kk kuukautta aloittamisen jälkeen. Eräänä iltana tuli mitta täyteen jatkuvaa älämölöä, sisarusten ja lemmikkien satuttamista. Siitä sitten lähdettiin päivystykseen käymään, jossa onneksemme oli sama lääkäri, joka on lapsemme lääkitysasioita hoitanut alusta saakka. Silloin Strattera lopetettiin kerrasta ja tilalle otettiin toimivaksi Medikinet CR + Medikinet. Kuluvan vuoden alusta koitti sovittu aika, jolloin tarkastellaan lääkityksen toimivuutta. Emme olleet tyytyväisiä edelleenkään lääkityksen toimivuuteen. Arsenaalia on onneksi vielä kokeiltavaksi. Nyt käyttöön vaihdettiin Equasym + Medikinet CR iltapäivällä otettavaksi. Nyt alku on vaikuttanut taas hieman lupaavammalta etenkin aamujen lääkkeenoton jälkeen päivään saakka. Näissä stimulanteissa on kuitenkin vaikutuksessa eroja imeytyvyyden ja sitä kautta vaikutusajan suhteen, joissa kaikissa on vaikuttavana lääkeaineena metyyfenidaatti. Strattera oli vaikuttavalta aineeltaan ja tavaltaan erilainen. Sillä ei havaittu kokeilumme aikana minkäänlaista vaikutusta ja meno oli sen mukaista. Myös opintomenestys heikkeni huomattavasti. Nyt sitten seurataan taas tilannetta löytyisikö jonkinlainen tasapaino vaikutukseen ja sitä kautta arjen sujuvuuteen.

Katsotaan mitä vuosi tuo tullessaan ja kuinka tästä oma kuntokuurini etenee. Pidän tätä blogia samalla omana päiväkirjanani. Tekis muuten hirveesti mieli sipsejä, joita tiedän olevan kaapissa…