Kategoria: Mielenterveys

Julkaistu

Syksy, orastava flunssa ja hellittämätön ahdistus

Kurkkua karvastaa ja nenä on tukkoinen. Heräsin tänään jo klo 06:30 siihen, kun nenä vuoti. Muutoinkin melko vetelä olo niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Vittu mulla on ikävä, mä kaipaan niitä asioita, jotka olen menettänyt. ”Vapaus” ei ole tuonut tullessaan mitään hyvää. Eron myötä tullut rauha – siis asumis- ja oleskeluympäristön jatkuvat ärsykkeet, kuten lasten huuto ja meteli ovat lakanneet, se on helpottanut hivenen omaa ärtymystasoani. Ehkä siinä on myös jonkinlainen selitys sille, minkä takia ajat ennen eroa meni omissa oloissa ”mörkoilleissä” talon hiljaisessa nurkassa puhelinta räpeltämässä (pelaamassa tai surffailemassa netissä) tai tekemättä yhtään mitään.

Mä en tiedä, onko se ”hinta” kohtuullinen, jonka olen joutunut menetyksilläni maksamaan siitä, että suoraan johonkin kiukkuhermoon osuvat äänet on lakanneet. Erityisperheessä sitä elämää riitti – siis huutoa, meteliä, tappelua ja riehumistakin välillä. Tuskin siitä kukaan muukaan suoranaisesti nauttii, vaikka se on ”vain elämää”, mutta mulla se on tämän hetken valossa tarkastellessa mennyt yli sietokynnyksen. Mä oon ahdistuneisuudesta kärsivä kasa paskaa, jolla saattaisi olla jotain muita diagnooseja, jos ei hoito olisi lähtenyt jo 2000-luvun alkupuolella menemään pelkästään masennuksen, ahdistuneisuuden ja paniikkikohtausten hoitoon. Mä olen vitun katkera kaikesta tästä, tähän ei ole mitään helpotustakaan näköpiirissä. Kuinka paljon pitää kestää? Kuinka pitkään pitää sinnitellä? Miksi elämän pitää olla kärsimystä? Tokihan näihin joku vitun optimisti voisi todeta, että keskity niihin hyviin asioihin, joita elämässä on. Hyviäkin asioita elämästäni löytyy, mutta näen ne asiat enemmän elämän tukipilareina ja mahdollistajina sen sijaan, että ne asiat, kuten työ, olisi itse elämän tarkoitus. Mun elämäntilannehan käytännössä mahdollistaisi tällä hetkellä mitä tahansa, mutta ainoa este on pää – tai siis oman pään kestämättömyys. Mää kärsin tästä tilanteesta aivan helvetisti, eikä se lohduta yhtään, ettei ole valoa näkyvissä tunnelin päässä. Mä inhoan pelkkää elämän ja arjen rutiinien suorittamista. Olen aina kaivannut elämään jotain mitä odottaa, usein sitä on ollutkin, mutta hetkeen ei ole ollut mitään. Se johtuu hyvin pitkälti siitä, että mikään ei oikein kiinnosta.

Tällä hetkellä on melkein kolme kuukautta takana elämää ilman päihteitä, nikotiini ja kofeiini ei mee päihteiden kategoriaan mun skaalassa. Olen miettinyt, että oisinko mä jo päättänyt päiväni menneen kesän aikana, jos olisin viettänyt sellaisen kesän mitä keväällä suunnittelin. Suunnitelmissa oli siis kierrellä kesätapahtumia ja festareita. Alkoakin oli jo varastoituna kesäksi, mutta alkoholin käytön aiheuttamasta pätkivästä muistista (tapahtumista alkoholin vaikutuksen alaisena) tuli motivaatio olla dokaamatta. Vaikka hengissä ollaan edelleen, niin tuntuu silti, että tää jatkuvaa päivästä toiseen taistelua ja selviytymistä. Mä pidän syksystä vuodenaikana todella paljon, mutta jostain syystä nää syksyt on ollut historian valossa mulle vitunmoista survivalismia. Menneisyydessä on pitkiä työkyvyttömyysjaksojakin syksyisin. Nyt tilanne on monilta osin täysin uusi, enkä jaksa suhtautua mihinkään kovin luottavaisin mielin. Mietin vain, että mitä vitun järkeä tässä elämässä on?

Me ollaan kaksi eksynyttä
Maailmassa täydessä mutta niin tyhjäs
Kaksi rikkinäistä on yhtä
Jos sä hyppäät nii mä hyppään
Ja ku mä putoon
Ei välii mis oon
–Dilemma: Kaksi rikkinäistä–

Julkaistu

Muodollisesti pätevä, mutta osaamaton

Synkkyys valtaa mielen, itsetuhoiset ajatukset hiipii mieleen. Vilkas mielikuvitus on keksinyt monta tapaa tehdä itsemurha, jopa moninkertaisesti varmistaen. Arjessa (lue työssä) olen mielestäni kyennyt olemaan rationaalinen, vahva, empaattinen ja ammattitaitoinen ihminen. En tiedä onko ystäväni tai työyhteisöni koskaan kyenneet näkemään kuoreni läpi. Harvan voi vaikeaa kuvitella edes kuinka synkkiä ajatuksia ihmisellä voi olla, puhumattakaan siitä paha olo niiden ajatuksen taustalla on. Henkinen kipu ja tuska on ehkä jopa invalidisoivampaa, kuin kova fyysinen kipu.

Koen kuitenkin, että olen päätynyt elämässäni sellaiseen työhön, että pystyn kääntämään oman pimeän puoleni vahvuudeksi. Yhden käden sormista ei tarvitse käyttää montaa, kun voi laskea ne ihmiset, joille olen avannut edes jonkin verran omaa sielunmaisemaani, kuinka synkkä se on. Jos voisin palata ajassa taaksepäin 10 tai 15 vuotta ja pystyisin antamaan nuorelle minälle neuvoja, raahaisin itseni osaavan mielenterveysavun piiriin – se olis kyllä vaikeaa.

Suomessa terveydenhuolto on kuitenkin jonoutunut ja kriisiytynyt. Psykiatrisen hoidon osalta tilanne on oman ymmärrykseni mukaan huonoimmalla tolalla. Jonot pitkät, koska mielenterveyden hoito on viimekädessä lääkärivetoista. Psykiatri on lääkäri, joka ensin opiskellut lääketieteen lisensiaatiksi, eli lääkäriksi kuusi vuotta. Sen jälkeen pitää vielä erikoistua psykiatriaan, joka kestää toiset kuusi vuotta. Erikoistuvan lääkärin palkka ei ole myöskään ymmärtääkseni kuin noin puolet perus lääkärin palkasta. Näiden opintojen jälkeen ihmisellä on opintojen antama muodollinen pätevyys.

Muodollinen pätevyys on mielenkiintoinen käsite. Vaikka pääsääntöisesti opetus perustuu parhaaseen käytettävissä olevaan näyttöön perustuvaan tutkimustietoon, ei tämä kaikki tee kuitenkaan ihmisestä pätevää. Oman kokemuksen mukaan toisen ihmisen kokemuksia voi vaikeaa tai pääsääntöisesti jopa mahdotonta ymmärtää, jolloin myös auttaminen on myös yhtälailla hankalaa tai jopa mahdotonta. Omiin keskusteluihini, kokemuksiini ja kohtaamisiini perustuen mielenterveyden ongelmista kärsivälle ihmiselle kirjoitetaan reseptejä erilaisiin mielialalääkkeisiin jopa ensimmäisellä yleislääkärin vastaanotolla, jos uskaltaudut hakemaan apua ja kohtaamaan parhaimmilmasi totaalista vähättelyä ja ymmärtämättömyyttä. Terveyskeskuslääkäri voi olla se se seitsemän laudaturin ylioppilas hyväosaisesta perheestä, jossa kaikki puitteet elämän eri osa-alueilla on ollut kunnossa.

Mielialalääkkeet on kuitenkin todella rajuja lääkkeitä. Ne voi olla vaikuttamatta mielialaan lainkaan kohottamatta, mutta ne voi aiheuttaa lukuisia erilaisia sivuvaikutuksia. Siis sivuvaikutuksia, jotka vaikuttavat koko elimistön toimintaan huonolla tavalla, sitten lääkäri saattaa määrätä sivuvaikutuksiin toista lääkettä ja niin edelleen. Mielialalääkkeet eivät virallisen tiedon mukaan aiheuta riippuvuutta tai vieroitusoireita. Oman kokemukseni mukaan lääkkeistä ei välttämättä ole mitään apua, mutta sitten kun niiden käyttöä yrittää lopettaa, niin olo menee aivan karmeaksi ja sietämättömäksi, pahemmaksi kuin koskaan aiemmin ennen lääkkeen käyttämistäkään. Omien kokemusteni mukaan kuulemani mukaan tilanne tulkitaan usein mielenterveyden ongelmien pahenemisena, johon sitten määrätään taas jotain uutta lääkettä.

Suomessa ohjeet, lait ja säädökset kuitenkin edellyttävät, että sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaille ja potilaille pitää tehdä hoito- ja kuntoutussuunnitelma. Käytännössä tämä ei kuitenkaan kokemani ja kuulemani perusteella juurikaan toteudu. Eri palvelut on niin pirstaleisia, että kukaan ei osaa neuvoa niiden piiriin, saati sitten että mielenterveyden ongelmista kärsivällä olisi osaamista, voimia, jaksamista tai kykyä ylipäätään yrittää itse päästä näiden palveluiden piiriin.

Kuka jaksaa taistella oman oikeisturvansa eteen, samalla jos toimintakyky ei ole hyvä ja keskittymiskyky on olematon?

Julkaistu

”Vapauden vankila”

Tätäkö elämä nyt on? Voisi olla, mennä ja touhuta aivan niin kuin haluaa, ei tarvitse kysyä keneltäkään lupaa tai selitellä, miksi haluaisi lähteä kaverin kanssa kaljalle. Nyt vaan lähinnä jumitan sohvalla – ei oikein huvita tehdä mitään. Menneisyys ja eletty elämä tuntuu turhalta – tulevaisuus tuntuu toivottomalta. Ei jumalauta, ei tämä mitään elämää ole. Toivottavasti tämä on vain joku vaihe, joka tulee puolet elämästä kestäneen ihmissuhteen päättymisen jälkeen.

Vittu, en mä kuvitellut, että nelikymppisenä ostelen Ikeasta liinavaatteita ja kodin käyttötavaraa. Mä luulin, että miehen homma on vain käydä Ikeassa syömässä lihapullat, kantaa ostoksia ja koota niitä tarvittaessa. Nyt mä kuitenkin mietin, että minkälaisia viherkasveja voisin hankkia ruokapöytään tai olohuoneeseen. Katselen netistä hiusten- ja parranhoitohoitotuotteita ja koneita parran trimmaukseen. Tämän päivän ainoa aikaansaannos on uuden polkupyörän hakeminen pojalle ja sen kokoaminen.

Mä olen huomannut omassa hiljaisuudessa ollessa sen, että stressitasot laskevat aika paljon – tai ainakin jonkin verran. Ainoastaan omassa päässä juoksee paljon ideoita ja ajatuksia – lopputulos on kuitenkin kuin jossain meemeissä, teen jotakin, hetken päästä huomaan touhuavani ja ajattelevani jotain aivan muuta. Mutta se, kun lapset pelaa pelejä tietokoneilla ja puhelimilla, sitten se homma menee sellaiseksi raivoimiseksi, että tulee niin paljon alatyylistä kielenkäyttöä, ettei omakaan mielestäni värikäs verbaalinen kielenkäyttö taivu sellaiseen, niin se on kertakaikkisen hermoja repivää. Ruutuaikaa on yritetty kyllä rajoitta, mutta sen noudattaminen vaatii äärimmäistä päättäväisyyttä. Siinä joutuu olemaan se mulkku vanhempi, joka asettaa ne rajat.

Tottakai säästä täytyy myös sanoa muutama sananen. Kun kesäkuu alkoi, nousin joskus aamupäivällä huonosti nukutun yön jälkeen syömään aamupalan ja juomaan pannullisen kahvia, mennäkseni takaisin sänkyyn rötväämään. Ulkona tuli rakeita niin että ikkunat ja ikkunalaudat paukkui. Välillä tuli räntääkin. Mietin siinä samalla ”sääaseman” hankkimista. Ihan siis semmoinen laite vaan, josta näkee sisälämpötilan, ulkolämpötilan, ilmankosteuden ja ilmanpaineen sekä muuta tärkeää, todella oleellista arjen tietoutta.

Ystävä koitti kovasti houkutella mökille saunomaan. Harkitsin kyllä kovasti lähtöä, mutta välimatkaa olisi tullut turhan paljon iltareissulle. Sitten saunan ohessa kuuluu nauttia myös saunajuomaa – se olisi häirinnyt turhan paljon perjantain suunnitelmia. Eskarilaisella loppuu eskari, koululaisilla loppuu lukukausi ja alkaa heidän pitkään odottamansa, ansaittu hengähdystauko. Loman alkua juhlistetaan tekemällä iso satsi rankalaisia ja kebabbia.

Sulla on lauantaipussi sekä hopeinen tussi
jolla unelmias piirtelet
Ja sä huokailet ääneen kumpa olisin jo aikuinen

-Mira Luoti – Hopeinen tussi-

Julkaistu

Kun tuolissa on enää vain yksi jalka huterasti kiinni

Oletko koskaan kuullut ”jaksamisen jakkarasta”? Warden on tutkinut surua, jossa aihetta käsitellään voimavarojen ja reaktioiden näkökulmasta. Jaksamisen jakkara koostuu tuolin neljästä jalasta; menetyksen luone, muut samanaikaiset stressitekijät, sosiaalisesta tuesta ja omista voimavaroista ja resilienssistä. Itse koen oman elämäni sakkaavaan jokaisen jakkaran osalta. Tällä viikolla olin yhteydessä mielenterveyspalveluihin, jolloin kerroin pitkään vaivanneista ja pahentuneista itsetuhoisista ajatuksista. Itse vilkkaan mielikuvituksen omaavana olen ajatellut paljon erilaisia keinojakin, siten, että useampaa erilaista lopulliseen tulokseen johtavaa keinoa käyttäen olisi mahdollista tappaa itsensä, jos viimeinenkin hiillos sammuu elämänliekistä.

Aiemmin olen kirjoittanut blogiini elämänhistoriastani. Tuntuu, että aikuisiällä kaikki on lähtenyt sakkaamaan kiihtyvällä tahdilla. Nyt toukokuun alussa vuokrasin asunnon itselleni. Viimeiset vuodet melkein viidentoista vuoden avioliittovuoden ja melkein kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen on ollut lähinnä hermoja kiristää mököttämistä. Vuosi sitten psykiatrin vastaanotolla keskusteltiin, että hän tekisi minulle lähetteen kelan korvaamaan psykoterapiaan ja sekä parisuhdeterapiaan. Niitä ei ole vain tähänkään päivään mennessä kuulunut. Kyseisestä vastaanotosta ei näy kannassakaan muita merkintöjä, kuin vastaanoton päivämäärä. Minä sitten yritin parisuhdekriisin ollessa päällä hakea apua myös kirkon perheneuvonnasta. Siellähän käytiin kerran, jossa puolisolleni kirkastui se, että hän haluaa minusta eron. Hyvä kuitenkin, että hain apua, että jollain edes ajatukset kirkastuivat.

Täällä mä nyt istun yksin, omassa kämpässäni. Fiilikset on ollut hyvin vaihtelevat. Levottomuus on kuitenkin ja pysyy, sitten omatkin suunnitelmat muuttuu lennossa. Ehkä se olisi vaan opeteltava olemaan tällainen kuin on, vaikka tämä ei oikein ole sitä mitä mä itsekään haluaisin. Keskimmäinen kolmesta rakkaasta jälkeläisestä olisi halunnut tänään tulla kylään, mutta mulla on itsellä niin paska olla, että halusin olla itse itsekseni. Hän halusi eilenkin tulla kylään. Eilen kävin myös rakkaan kuopuksemme eskarin kevätjuhlissa. Olen todella kiitollinen, että puolisoni on jaksanut kaiken kaaoksen keskellä taistella, valittaa (kunnan päätöksentekijöille, päättävässä asemassa oleville viranhaltijoille sekä aluehallintovirastolle sekä hallinto-oikeudelle virheellisistä ja laittomista päätöksistä. Valitusten voittoprosentti on ollut täysi 100!) sekä valistaa varhaiskasvatuksen henkilöä, sekä ohjata heitä tiedon äärelle, kuinka tarkkaavuuden- ja ylivilkkauden kanssa elävän lapsen kanssa tulisi toimia. Rakas kuopus on saanut aivan käsittämättömän hyvän henkilökohtaisen avustajan – hänkään ei ole päässyt helpolla, ja hän on tehnyt sitä varhaiskasvatushenkilökunnan päivähoidon työntekijän palkalla.

Mua tavallaan pelottaa sanoittaa kaikkia näitä ajatuksia kirjalliseen muotoon. Jotkin harvat ihmiset lähipiiristäni tietävät jollain tasolla sen, että mulla luistaa hihna ajoittain aika huolella, kohta se ”hihnakin” katkeaa. Ei yhdellä tai useammallakaan ihmishengellä ole kenelläkään merkitystä; toki jos se ”tapaturmaisesti junan alle jäänyt” tai muutoin somaattisesti terve, kuollut nuori sattuu olemaan julkkis, niin silloin iltapäivälehdet nostaa aiheen hetkeksi esille, vaikka ihmisiä ne julkkiksetkin vain on.

Pahimmaksi tämän asian omasta mielestäni tekee se, että itse yhtenä pelinappulana sotekentällä joudun näkemään sen arjen todellisuuden, joka psykiatrisen hoidon saralla vallitsee. Jonot hoitoon lapsilla, nuorilla ja aikuisillakin on niin pitkiä, että siinä ehtii jono lyhenemään epäluonnollisin tavoinkin. En tiedä, haluaako kaikki edes saada apua, jos vain on niin umpikujassa, ettei enää näe ulospääsyä. Toki joillain taustalla on myös erilaisia traumoja, jonka lisäksi voi olla monenlaista laiminlyöntiä tai julmuuksien kohteeksi joutumista, jotka ovat rikkoneet pienen ihmisen psyykkeen jo elämän alkumetreillä.

En tiedä että mikä tästä ajasta tekee tämmöistä kun tää on. Ihmiset voi pahoin. Ihan terveydenhuollon ammattilaisetkin lähtee vaatimusten alla helpompiin paikkoihin töihin. Lääkärikunta lyhistyy tän suomalaisen byrokratian alle, kun potilaista tarvitsee lain vaatimien asianmukaisten hoitokertomusten lisäksi laatia todistuksia ja lähetteitä muille yhteiskunnan instansseille, jos haluaa saada apua. Olen päässyt / joutunut työni kautta muutaman kerran todistamaan sitä, kuinka lääkärikin näyttää vaikka tauolla kahvilla istuessaan sen ”ihmisen” ammatillisen kuorensa alta. Kaikki on väsyneitä ja kaikkia vituttaa. Onko tässä ajassa jotain pielessä, vai olenko minäkin jo kasvanut pullamössösukupolveksi, jolla on aikaa voida pahoin? Ei sota-aikoina syntyneet valittaneet pahaa oloansa, eikä heidänkään lapsensa, mutta sen jälkeen on tapahtunut mun mielestä suuri muutos. En tiedä olenko mä poikkeuksellisen avoin oman sukupuoleni edustaja, joka pystyy keskustelemaan omien lastensa kanssakin suoraan asioista. Silloin kun vielä asuin yhdessä heidän kanssa, aina kotona ollessani – kun en ollut töissä, sanoin jokaiselle hyvät yöt, kerroin heille kuinka tärkeitä he ovat ja kuinka paljon heistä välitän. Senkin olen nähnyt sotekentän pelinappulana, että koskaan ei tiedä, milloin kullakin on ”päivät täynnä”. Perusterve kolmekymppinenkin voi joutua tapaturmaan tai saada äkillisen sairauskohtauksen, jonka jäljiltä hänestä saadaan parhaassa tapauksessa hoidettua elinluovuttaja. 

 

En syntynyt ihmiskuntaa kaunistamaan, En syntynyt liioin lasia kallistamaan. Kai kohtalo tätä miestä nyt vie, kun rehevoittyy ja kapenee tie. Se johdattaa, minua minne lie, enkä tiedä mitä tulee vastaan. Lasi taas puoliksi tyhjä on, eikä täysikään helpota tuskaa. Nostan sen huulille, kun elämä kostaa, etsin tietäni tietäni taivaaseen, kuka sinne lopulta nostaa.

-Nuket / Jouni Hynynen, Elämä kostaa-

Julkaistu

Olenko kohta kotini vanki?

Elämän eliksiirit

Astun ulos autosta ja lähden astelemaan kohti kauppaa, muutaman metrin kävelyn jälkeen tuntuu, ettei jalat liiku, tuntuu että happi loppuu, minusta tuntuu, että painovoima katoaa – en tiedä mitä sen jälkeen tapahtuu. Haravoin katseellani ympäristöä, onko lähellä jotakin mihin voisi tarttua ja ottaa tukea? Yritän keskittyä hengittämään rauhassa nenän kautta sisään, puhaltaen ilman ulos huulten välistä. Miltä kuulostaa? Tämmöistä paskaa mun arki on nyt viime viikkoina ja kuukausina ollut. Loppukesästä lääkkeitä alettiin säätämään matkalla kohti ADHD täsmälääkitystä, kun käytössä on bentsoja, niin lääkärin mukaan ei voi määrätä täsmälääkkeitä, jotka vaikuttavat suoraan dopamiinin määrään. Paljon muita helvetin kalliita lääkkeitä on kyllä aloitettu, joilla on kokeiltu hoitaa oireita. Näiden lääkesäätöjen jälkeen alkoi paniikkikohtausten saaminen lenkkeillessä, joka on edennyt kirjoituksen alussa mainittuun tilanteeseen. Tilanne vaikuttaa paljon mun omaan jaksamiseen ja kykyyn toimia arjessa. Itseni lisäksi oma saamaton ja huono oloni heijastuu myös kaikkiin ympärilläni oleviin ihmisiin.

Oma perhe-elämän idyllinen arki on erityisperheen arkea. Siihen sisältyy monenlaisia tunteita erilaisine konflikteineen jälkeläisten kanssa. Esikoinen alkaa olemaan vähitellen esimurrosikäinen vahvatahtoinen jätkä, joka alkaa fyysisissä mitoissa ottamaan jo äitinsä kiinni. Kuutta vuotta lähestyvä jätkä on päässyt loppukesästä nepsytutkimusputkeen – selvitellään että voisiko olla ADHD, vanhemmillehan asiassa ei ole minkäänlaista epäselvyyttä. Se prosessi ottaa oman aikansa, aiemman kokemuksen perusteella siinä kestää puolesta vuodesta vuoteen, jonka jälkeen sitten mahdollisia lääkekokeiluja. Tämän vitun hullunmyllyn keskellä, oman paskan oloni kanssa itse pitäisi sitten yrittää olla aikuinen. Aikuinen, jolla on omia haaveita, tarpeita ja haluja. Edellä mainitut asiat sitten toteutuvat vaihtelevalla menestyksellä omasta ja puolison toimintakyvystä riippuen. Puolison on myös kuormittunut oman työnsä vaativuudesta sekä tästä erityisperheen pyörittämisen aiheuttamista vaatimuksista.

Mitenkä tämä kaikki sitten vaikuttaa parisuhteeseen? Varmasti missä tahansa normaalissakin parisuhteessa on ylä- ja alamäkiä, mutta uskon erityisperheen arkea elettäessä menon olevan vielä voimakkaammin intervallimaisesti aaltoilevaa ja räiskyvää. Meidän tapauksessa erityisperheen pyörittäminen koostuu hyvin täsmällisestä, strukturoidusta organisoinnista (johon minä en kykene), muutoin vallitsee vain vitunmoinen kaaos ja kaikki kiukuttelee. Koulusta tulee jatkuvasti palautetta huonosta ja paskasta käytöksestä, kun koulutoimessa ollaan aivan kädettömiä nepsylasten haasteiden kanssa. Koulussa on käyty istumassa lukuisia palavereja, jotka on pääosin koostunut lässytyksestä, joka ei johda mihinkään. Nyt syyslukukaudella kouluun tuli uusi erityisopettaja poislähteneen tilalle. Hämmästyksekseni uusi erityisopettaja kertoi omasta elämästään – hän on itse kulkenut käsitykseni mukaan kivisen tien oman elämänsä nepsyhaasteiden kanssa, lisäksi hänellä on paljon kokemusta myös nepsylapsen vanhempana. Hän siis tietää mitä paskaa se, kun on palaveria palaverin perään, ilman että mitään konkreettista muutosta tulisi. Toiminta on siis jatkuvaa tulipalojen sammuttelemista, sen sijaan että tehtäisiin jonkinlainen ennakoiva ”pelastussuunnitelma”. Oman näkemykseni mukaan vaatii oikeanlaisen ihmisen, joka pystyy omaksumaan nepsyjen haasteita koulutusten kautta. Kokemusosaaminen on se, mitä ei voi saada millään muulla tavoin kuin kulkemalla sen kivisen tien.

Ala-asteella esikoisen asioita on vatvottu vuosia. Meitä on ohjattu palvelusta toiseen, ihan siis sitä saatanan luukutusta mitä tämä yhteiskunta on täynnä, eikä kukaan ota kunnolla koppia mistään. Vuosien palaveeraamisen, avustajahakemusten ja kaiken muun paskan jälkeen on siirrytty vaatimuslinjalle. Kuntatasolla ottaa omansa aikansa käydä hakemusprosessit läpi, jossa ne tehtiin virheellisesti ja lain vastaisesti. Sitten hallinto-oikeuteen valittamisen jälkeen asiat järjestyi ainakin näennäisesti, kun hallinto-oikeus totesi eri viranhaltijoiden päätökset ja prosessit valitusosoituksia myöten laittomiksi ja virheellisiksi.

Olen aivan vitun väsynyt, turhautunut, kyllästynyt…

Julkaistu

Kun katon peiliin, peilikuva vaan vituttaa

Onko asiat muuttuneet paremmiksi 2000-luvulla? Mielestäni yhteiskunta on täysin muuttunut muutaman vuosikymmen aikana. Hehkulamppu keksittiin 1800-luvulla.  Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäisenä hehkulamppu otettiin käyttöön Tampereella, Finlaysonin tehtaalla vuonna 1882. Ennen hehkulampun käyttöönottoa teollistuminen on ollut jo valloillaan. 1800-luvulle tullessa käsin- ja lihasvoimalla tehtävää työtä alettiin korvaamaan teollisesti teknologian kehittyessä. Käyttöön alettiin valjastaa uutta teknologiaa; vesivoimaa, höyrykone, polttomoottori ja sähkömoottorit. Aiemmin ihmiselämä on keskittynyt työntekoon elämän perustarpeiden tyydyttämiseksi – nykyään asia vaikuttaa kääntyneen päälaelleen, jossa elämme tehdäksemme töitä, jolla mahdollistamme vapaa-ajan aktiviteetteja.

Oliko ennen kaikki paremmin? Mielestä oli ja ei ollut. Luulen, että sen entisen ajan maailma olisi kuitenkin ihmiselle edelleen luontainen. Teknologian ja kaiken osaamisen ja ymmärryksen kehittyessä myös ihmisen elinikä on pidentynyt. Mutta onko ihminen kyennyt muuntautumaan samassa tahdissa, kuin yhteiskunta on muuttunut. Silloin kun kaikki tekeminen tehtiin lihasvoimin, ei tarvinnut miettiä kuntosalia, jääkiekkoa, spinningiä tai muuta harrastusta. Nykyään ihminen ei päivittäisessä työnteossaan välttämättä kuluta energiaa niin paljoa, kuin saa sitä ruoasta ja erilaisista herkuista. Tämä on ihmiseen liittyen vain yksi näkökulma, fyysinen näkökulma. Kuinkas sitten psyykkinen ja fyysinen näkökulma? Ihminenhän on psyko-fyysissosiaalinen kokonaisuus.

Itse koen kuuluvani siihen väestöluokkaan, jolle nykyinen yhteiskuntamalli vaatimuksineen ja odotuksineen on haastava. Olen käynyt lävitse ADHD protokollan mukaiset tutkimukset, josta lopputulemana psykologin lausunto, jonka mukaan minulla on ADHD:n kombinoitu muoto, eli tarkkaamattomuus- ja ylivilkkausmuotoinen. Itselläni on kuitenkin aikuisiällä ammatinvalinta onnistunut melko hyvin. Työ on pääosin vaihtelevaa ja kohtaan paljon erilaisia ihmisiä. Työt tehdään kuitenkin tietynlaisten toimintamallien rajoissa, mutta vaihtelevuutta itselleni on riittävästi. Eri toimipisteissä itse työn vähyys on alkanut aiheuttamaan haasteita, koska suuri osa kuluu valmiuden ylläpitämisessä, koska työympäristö on asukasmäärältään pieni.

Teini-iästä asti tutuksi tulleet ahdistus ja paniikkikohtaukset on pysyneet mukana matkassa mukana kaikki vuodet, vuosikymmenetkin. Nyt on kuitenkin mennyt yli vuosi, että olo on ollut oikeasti saatanan raskas. Kuolema on ollut mielessä miltei päivittäin; mitään konkreettista en ole aikonut toteuttaa, mutta en tiedä, kauanko tätä paskaa oloa jaksaa tai pitää jaksaa?

”Mä muistan miten seinää vasten hakkasin päätä, kun tuntu että oon tullut nyt matkani päähän. Miksi jatkaisin täällä tätä elämää turhaan, kun pieni hetki onnee on pelkästään unta. Pelkään tätä mustaa maailmaa, tuskaa ja kipua, ja kun katon peiliin, peilikuva vaan vituttaa. Mietin kaikkee ikävää ja vaivun taas itkuun, menneisyyden haamut pääs huudan painukaa vittuun!” -Ville Nurminen

Julkaistu

Tuuliajolla

Neuropsykiatristen haasteiden olemassaolon selvittely on ollut kyllä todella vaikea prosessi. Tie tähän selvittelypolun alkuun on ollut myös pitkä ja ajoittain kivinen – matkalle mahtuu paljon niin ylä- kuin alamäkiäkin. Olen itse esittänyt terveydenhuollon ammattilaisille selvittämispyynnön nepsyoireista vuonna 2019. Prosessin alkuun saaminen oli todella yskivää. Kun prosessi viimein saatiin käyntiin, psykologin tutkimukset tehtyä, joiden lopputuloksena oli hyvinkin yksiselitteinen lausunto; kriteerit täyttyvät selkeästi sekä tarkkaavaisuuden että impulsiivisuuden osalta. Mutta jottei asiat olisi liian yksinkertaisia, vaikuttaa prosessin ongelmat alkaneet diagnoosin vahvistamisen kohdalla, kun vihdoin koitti se aika, että pääsin lääkärin pakeille tämän vuoden alussa. Lääkäri alkoi sitten tekemään omaa mielentilaselvitystään. Erotusdiagnostiikkaa ja poissulkua muiden psykiatristen häiriöiden osalta. Vastaanottoaikojen välissä on ollut aina noin kuukausi. Sekään ei helpota minua. Nyt on sitten sukset mennyt ristiin hoitavan lääkärin kanssa. Lääkäri on sitä mieltä, että psykologin diagnostiikan aikana käytössäni ollut, pienehköllä annoksella menevä bentsodiatsepiinilääkitys ei olisi saanut olla käytössä. Sellaisesta ei kukaan osannut kertoa aikaisemmin missään vaiheessa prosessia. Bentsodiatsepiinit ovat olleet itselläni ainoa lääkeryhmä, joka on auttanut elämäni aikana ahdistukseen ja paniikkioireisiin. Lääkekokeiluja kaiken parantavilla MAO-estäjillä, SSRI- ja SNRI ryhmän lääkkeillä on kyllä tehty useita, vuodesta 2007 lähtien, joista kaikilla lääkkeillä on tullut haittavaikutuksia, ilman mainittavia hyötyjä. Viimevuosina niitä on jopa kokeiltu parantamaan tarkkaavaisuuden ongelmia, tuloksetta!

Nyt tilanteeni on vaan, ja kelluu. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Olen täysin neuvoton. Viimeisimpien tietojen valossa minun pitäisi lopettaa bentsodiatsepiinien käyttö, olla vähintään kolme kuukautta käyttämättä niitä, jonka jälkeen lääkäri arvioisi uudestaan psykologin jo tutkimia asioita. Perusteluita pyydättäessä lääkäri ei niitä suostunut kertomaan, tai sitten hän ei niitä osannut kertoa. Lääkäri ei kuulemma ehtisi hoitamaan lainkaan potilaita, jos potilaalle pitäisi kertoa heidän kysyessään, että mihin tieteelliseen näyttöön asiat perustuvat. Loppukaneettina hän vetosi omaan ammattiasemaansa ja koulutukseena. Argumentum ad auctoritatem, eli auktoriteettiin vetoaminen. Lääketieteenhän pitäisi olla vahvasti näyttöön perustuvaa (evidence-based medicine, EBM). Ajankohtaisen, parhaan näytön tunnollista, selkeää ja harkittua käyttöä yksittäisten potilaiden hoitopäätöksien tekoon. Näyttöön perustuvan lääketieteen käytäntö tarkoittaa kliinisen asiantuntemuksen ja parhaan käytettävissä olevan, systemaattisen tutkimuksen tuottaman näytön yhdistämistä. Lähinnä tuntuu siltä, että minut tuupattiin tuuliajolle merelle veneellä, josta on tulppa irrotettu. Antaa ajan kulua ja odotellaan, milloin vene uppoaa.

**************************************
Postissa uus maksumuistutus,
puuttuu kokonaan itseluottamus
Mailissa uus lainahakemus,
Se on pelkkä mielikuvitus
Ahdistukseen vedät kossua,
sitten syytät siitä sossua
Skidit ne, itkee vierellä,
totuutta sä alat kierrellä

Ei edes hetkellistä onnea
Nää ei oo pelkkii huhuja,
ihan jokapäiväsiä juttuja
Et edes muista sun muksuja

KÄTYRIT – LÄHIÖMUTSI

Julkaistu

Miksi kaikki on synkkää paskaa

Sielunmaisemani voisi näyttää tältä?

Pään sisällä tuntuu jäytävä vitutus. Miltei jatkuvasti olo tuntuu tyhjältä – ja elämä merkityksettömältä. Päässä pyörii jatkuvasti tekemättömät tehtävät, ja niitä tuntuu riittävän. Puhelimen pikaviestimiin pukkaa viestiä, sähköpostia tulee useaan osoitteeseen. Ei edes huvita lukea niitä. Pitäisi selvittää aikatauluja, kuinka tulevaisuuden tekemisiä pitäisi järjestellä. Mutta kun vaan huvita. Pelaaminenkaan ei tunnu hyvältä; pelit ei suju ja siitäkin syystä alkaa vituttamaan. Aika sujuu nettiä selatessa. Alan etsimään jotain äänikirjaa, jota alkaa kuuntelemaan, sitten löydän itseni jonkun iltapäivälehden sivuilta lukemassa jotain paskaa, joka sekin alkaa vaan vituttamaan. En voi välttyä ajatukselta, että mikä vittu mua vaivaa!?

Toisaalta olen saanut tehtyä paljon asioita. Silti päänsisäinen tyhjyys, tai ainakin tunne siitä vaivaa. En ole ollut koskaan sellainen ihminen, joka kirjoittaisi päiväkirjaa. Sosiaalisen median aikakautena olen kuitenkin ajoittain purkanut pahaa oloani jollain tasolla someen. Olen huomannut, että nämä paskat fiilikset pistää mielen maahan etenkin syksyisin. Ei siihen ole mitkään kemialliset yhdisteetkään auttaneet – olen vuosien saatossa syönyt montaa erilaista paskaa lääkettä, joita on määrätty paniikki-, ahdistus- tai masennusoireisiin, minun kuitenkaan saamatta niistä hyötyä. Syksyisin etenkin valoisat ja kirkkaat päivät tuntuvat vittumaisilta. Synkkinä ja pimeinä päivinä mieli pysyy tasaisen latteana. Valoisana päivänä saattaa tuntua ylitsepääsemättömältä lähteä jonnekin avoimille paikoille. En tiedä, mikä avoimissa paikoissa ahdistaa. Saattaa tulla tunne totaalisesta hallinnan menettämisestä. Siltaa saattaa tulla ajatus, mitä jos hyppäänkin tuosta alas. Joskus talvella, avoimella, jääpeitteisellä vesistöllä hiihtäessä on tullut sellainen täysin järjetön tunne, että painovoima katoaa. Tällaisessa tilanteessakin pystyn ajattelemaan selkeästi, että eihän sellainen ole mahdollista. Mutta miksi vitussa mun aivot kuitenkin saa elimistön reagoimaan siten, kuin kyseessä olisi oikeasti tilanne, jossa vaara uhkaa. Ymmärrän totaalisen hyvin, ettei maan vetovoima voi lakata olemasta yhden ihmisen kohdalla. Omalla järjelläni olen tulkinnut näitä oireita paniikkikohtauksiksikin. Somaattisesti mulla ei todettu minkäänlaisia sairauksia eikä vammoja, muttei niitä ole tosin koskaan tutkittu tai poissuljettukaan. Ei toki ole olemassa mitään todellisia viitteitä, etteikö sellaisia voisi ollakin. Kyllähän lotossakin joku voittaa monesti vuodessa päävoiton arvattuaan 7 oikeaa numeroa.

Elämässäni on kaikki hyvän elämän elementit. Lähipiiri joutuu kärsimään jatkuvasti kärttyisästä, kärsimättömästä ja keskittymiskyvyttömästä vanhemmasta sekä puolisosta. Ei riitä, että itseä vituttaa – vituttaa muidenkin puolesta. Ei auta positiivinen ajattelu eikä rentoutusharjoitukset. Tämä elämäni tunneskaala on saatananmoista vuoristorataa. Paljon paskaa, mutta toisaalta positiivisena asiana voi mainita, ettei unettomuus ole ollut nyt riesana. Herääminen sitä vastoin on yhtä helvettiä, kun sen joutuu tekemään herätyskellon tahtiin. Tätä omaa päänsisäistä ajatusten kimpoilua ei ole lainkaan helpottanut teini-ikää lähestyvän adhd-diagnoosin omaavan jälkeläisen oikuttelut. Hänellä on varmaan omia henkisiä ikään liittyviä kasvukipuja sekä impulsiivisuudesta ja ylivilkkaudesta johtuvaa keulimista.

Oma adhd tutkimuksiin pääseminen on venynyt jatkuvasti. En voi välttyä miettimästä, olisiko se mulle jonkinlainen henkilökohtainen lottovoitto, jos saisin itsekin adhd-diagnoosin, jos sellainen testeissä diagnosoitaisiin. En todellakaan halua olla tarkoituksella mulkku, mutta sellainen mä vaan taidan olla itselleni tärkeimpien ihmisten seurassa. Muussa elämässä pystyn suorittamaan velvollisuuteni omasta mielestä normaalilla, korrektilla käytöksellä.

Jää talon ovi auki
Se odottaa palaavaa
Viima huoneessa
Kynttilät sammuttaa
Poika herää
Kylmän syleilyyn
Ei tiennyt vielä kynttilöiden
Pöydällä saavan syyn

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus – Jäähyväiset

Julkaistu

Paistaa se aurinko joskus risukasaankin

Rakas päiväkirjani, pitkästä aikaa on taas ainakin hetkellisesti parempi fiilis. Nyt on ollut taas pidempi vitutusjakso. Olen ollut väsynyt päivisin. Tuntuu etten saa illalla unta. Päivällä keskittymiskyky ei riitä niihin asioihin, jotka olisivat opinnoissa etenemisen edellytys. Asiat hoituvat kuitenkin sitten sillä viime hetkellä. Tänään aamun heräämisen jälkeisen kankeuden hälvettyä on ollut hyvä fiilis, vaikka herätyskellon soidessa väsytti ja vitutti. Olen pohdiskellut elämää ja syntyjä syviä. Huomenna perjantaina tapahtuu jotain mukavaa, jota olen odottanut usean päivän ajan. Tämä koko elämä kuitenkin tuntuu olevan yhtä vitun suorittamista. Ulkoiset tekijät painostavat tekemään erilaisia asioita, jotka eivät ole kiinnostusprioriteeteissa listalla ykkössijalla. Ne asiat ovat kuitenkin sellaisia, että ne on pakko hoitaa. Ne vaikuttavat omaan asemoitumiseen tässä yhteiskunnassa, jonka kuvittelen näyttävän samalta kuin muurahaiskeko näyttää sisältä – tosin sillä erotuksella, että muurahaiset ovat ahkeria ja järjestelmällisiä. Me ihmiset joudumme usein toimimaan ulkoisten odotusten ja vaatimusten mukaisesti. Siitä voi oma etu ja rationaalisuus olla kaukana.

Koko tähänastinen elämä vaikuttaa olleen jonkinasteista suorittamista. Tiedän, että ihmiset suorittavat paljon oman terveytensä kustannuksella. Tulee erilaisia kansansairauksia, joita sitten ruvetaan hoitamaan lääkkeillä. Yhteiskunnan vaatimukset siis pakottavat tekemään meitä sellaisia asioita, jotka vievät aikaa pois meidän omien perustarpeidemme hoitamiselta, kuten liikunnalta ja pitää meidät itsemme poissa meille tärkeän lähipiirin ulottumattomilta. Siis jos kuulut siihen onnekkaaseen ryhmään, että sinulla on ympärilläsi lähipiiriä, joiden seurassa viihdyt, sekä ihmisiä, jotka ovat elämässäsi merkityksellisiä.

Istun kirjoittamassa tätä tekstiä pöydän äärellä. Hörpin kylmää kofeiinipitoista limonadia katsellen ikkunasta, kun ihmiset kiitävät kadulla kiireisen näköisinä. Ei toki kaikilla vaikuta olevan kiire, jotkut ovat selkeästi huolehtimassa omasta hyvinvoinnistaan; urheiluvaatteet yllä hölkäten. Ehkä nämäkin asiat voivat olla vain minun näkemyksiäni, joita ei kukaan voi kiistää minun subjektiivisina päätelminäni. Kiireisen näköiset, sähköpotkulaudoilla kiitävät ihmiset saattavat kiitää heille tärkeiden henkilöiden luokse. Muodikkaisiin urheiluvaatteisiin sonnustautunut trendikkään näköinen lenkkeilijä saattaa olla yhtä lailla henkisesti pahoinvoiva, pakonomaisesti urheileva, huonosta itsetunnosta kärsivä ihminen. Kaikki ei välttämättä siis ole sitä miltä näyttää. Nämä ovat minun näkymäni vilkkaalle kadulle pöytäni äärestä. Ajatukseni kumpuavat oman elämänkokemukseni myötä nähdyistä erilaisista tilanteista.

Meillä jokaisella on oma elämänpolkumme, jonka olemme jo kulkeneet ja mihin tulemme kulkemaan. Aina emme voi itse vaikuttaa aktiivisesti elämämme suuntaan. Ajoittain epävarmuus kalvaa sisintä niin perkeleesti. Olemme kaikki yksilöitä, joiden elämän arvot ja toimintamallit ovat muokkautuneet vallitsevan ympäristömme myötä tai seurauksena. Jotkut meistä tekee päätöksiä puhtaasti järjellä, toiset tunteella. Toki modernissa yhteiskunnassa kokonaisuuksien hahmottaminen ei ole aina yksinkertaista, enkä osaa itsekään luetella tyhjentävästi, pitäisikö asioita ja päätöksiä tehdä tunteella vai järjellä. Itse olen tottunut katsomaan maailmaa raadollisen realistisesti ja pyrin tekemään päätökset ja valinnat rationaalisesti. Yhteiskunta toimii kuitenkin tiettyjen lainalaisuuksien mukaisesti, jota ohjaavani tekijänä ei suinkaan vähäisimpänä ole raha.

P.S. Oma sijoitukseni nepsytutkimuksiin johtavalla polulla on jo yhden käden sormilla laskettava numero. Rakas läheiseni selvitti tämän asian puolestani.

”Minä odotan täällä tunnelissa jossa valo kylmä hohtaa.
Jossa pimeän koirat ulvoen tuon kirkkauden kuoron kohtaa.
Kaikki kävi niin pian kun aina luulin, että vähitellen lähden.
Minä katuisin vaan en tiedä kuinka enkä edes minkä tähden.
Valittaisinko puoli ääneen, johda kotimatka kesken jääneen.
Missä miten päin täytyisi olla huutaisinko, joss täällä sittenkin oot! ”
PMMP – Lautturi

Julkaistu

Syy-seuraussuheet

Kumpi oli ensin, muna vai kana? Olen aiemminkin pinnallisesti kirjoittanut omasta nuoruudestani. Jos asioita rupeaisi käymään läpi syvällisemmin, kaikesta säädöstä voisi varmaan kirjoittaa elämänkerrankin. Nyt on menossa Venlafaxin -lääkkeen lopettaminen. Lääkettä on tullut syötyä noin 6-7 vuotta, en muista tarkalleen että kuinka pitkään. Annos on ollut 150mg vuorokaudessa aamuisin. Aloitin tiputtamaan annosta sovitusti, omasta tahdostani, koska en koe saaneeni lääkkeestä mitään havaittavaa vaikutusta. Tiputuksen ensimmäiset kaksi viikkoa alennettu annos oli 75mg vuorokaudessa, aamuisin. Tänään on kolmas päivä annoksella 37,5mg vuorokaudessa, aamulla otettuna. Nyt alkaa puskemaan sitten läpi niitä lopetusoireita – kun vieroitusoireitahan masennuslääkkeiden lopettaminen ei virallisen totuuden mukaan aiheuta. Välillä tuntuu siltä niin kuin tulisi helvetinmoinen lisälyönti sydämeen. Mutta se jymäys ei kuitenkaan vaikuta tulevan sydämestä, vaan se lähtee päästä. Se on sellainen mellevä säpsäys, joka lyö kropan läpi päästä jalkoihin asti. Silmissä sumenee myös sadasosasekuntien hetkeksi.

ADHD tutkimuksiin odottelen edelleen pääsyä. Odotus on jatkunut varsinaisesti kuluvan vuoden alusta. Omia elämänhaasteita on yritetty hoitaa lääkkeellisesti ilman mainittavaa menestystä masennus- ja ahdistuslääkkeillä. Viime vuonna kuitenkin aloin saada läheiseltä ihmiseltä hienovaraisia ja vähän suorempiakin vihjauksia, että mun elämän haasteet saattaisivat selittyä neuropsykologisilla syillä. Jälkeläisellä on todettu koulutaipaleen alussa ADHD, johon aloitettiin lääkitys, jolla vaste on erittäin hyvä, mahdollistaen fiksun ihmisen oppimisen kykyjensä mukaisesti.  Sain taannoin käsiini vihkon, jossa on päiväkodin ja kodin välistä viestintää itsestäni, pienenä ja viattomana lapsena. Päiväkodissa on sattunut tapahtunut paljon. Tuli aika herkkä olo lukiessa kuusivuotiaan itsensä menoa ja touhotusta. Silloin on siis tutkittu MBD:tä. Minimal Brain Dysfunction (MBD) on siis ADHD:n (Attention-Deficit/Hyperactivity Disorder) edeltäjä. Silloin ei ole diagnoosia tullut, vaikka meno on ollut hyvin levotonta. Toisaalta ajattelen, että ehkä ihan hyvä, ettei silloin ole MBD diagnoosia tullutkaan, koska hoitomenetelmät ovat kehittyneet viimevuosituhannelta aika paljon.