Synkkyys valtaa mielen, itsetuhoiset ajatukset hiipii mieleen. Vilkas mielikuvitus on keksinyt monta tapaa tehdä itsemurha, jopa moninkertaisesti varmistaen. Arjessa (lue työssä) olen mielestäni kyennyt olemaan rationaalinen, vahva, empaattinen ja ammattitaitoinen ihminen. En tiedä onko ystäväni tai työyhteisöni koskaan kyenneet näkemään kuoreni läpi. Harvan voi vaikeaa kuvitella edes kuinka synkkiä ajatuksia ihmisellä voi olla, puhumattakaan siitä paha olo niiden ajatuksen taustalla on. Henkinen kipu ja tuska on ehkä jopa invalidisoivampaa, kuin kova fyysinen kipu.
Koen kuitenkin, että olen päätynyt elämässäni sellaiseen työhön, että pystyn kääntämään oman pimeän puoleni vahvuudeksi. Yhden käden sormista ei tarvitse käyttää montaa, kun voi laskea ne ihmiset, joille olen avannut edes jonkin verran omaa sielunmaisemaani, kuinka synkkä se on. Jos voisin palata ajassa taaksepäin 10 tai 15 vuotta ja pystyisin antamaan nuorelle minälle neuvoja, raahaisin itseni osaavan mielenterveysavun piiriin – se olis kyllä vaikeaa.
Suomessa terveydenhuolto on kuitenkin jonoutunut ja kriisiytynyt. Psykiatrisen hoidon osalta tilanne on oman ymmärrykseni mukaan huonoimmalla tolalla. Jonot pitkät, koska mielenterveyden hoito on viimekädessä lääkärivetoista. Psykiatri on lääkäri, joka ensin opiskellut lääketieteen lisensiaatiksi, eli lääkäriksi kuusi vuotta. Sen jälkeen pitää vielä erikoistua psykiatriaan, joka kestää toiset kuusi vuotta. Erikoistuvan lääkärin palkka ei ole myöskään ymmärtääkseni kuin noin puolet perus lääkärin palkasta. Näiden opintojen jälkeen ihmisellä on opintojen antama muodollinen pätevyys.
Muodollinen pätevyys on mielenkiintoinen käsite. Vaikka pääsääntöisesti opetus perustuu parhaaseen käytettävissä olevaan näyttöön perustuvaan tutkimustietoon, ei tämä kaikki tee kuitenkaan ihmisestä pätevää. Oman kokemuksen mukaan toisen ihmisen kokemuksia voi vaikeaa tai pääsääntöisesti jopa mahdotonta ymmärtää, jolloin myös auttaminen on myös yhtälailla hankalaa tai jopa mahdotonta. Omiin keskusteluihini, kokemuksiini ja kohtaamisiini perustuen mielenterveyden ongelmista kärsivälle ihmiselle kirjoitetaan reseptejä erilaisiin mielialalääkkeisiin jopa ensimmäisellä yleislääkärin vastaanotolla, jos uskaltaudut hakemaan apua ja kohtaamaan parhaimmilmasi totaalista vähättelyä ja ymmärtämättömyyttä. Terveyskeskuslääkäri voi olla se se seitsemän laudaturin ylioppilas hyväosaisesta perheestä, jossa kaikki puitteet elämän eri osa-alueilla on ollut kunnossa.
Mielialalääkkeet on kuitenkin todella rajuja lääkkeitä. Ne voi olla vaikuttamatta mielialaan lainkaan kohottamatta, mutta ne voi aiheuttaa lukuisia erilaisia sivuvaikutuksia. Siis sivuvaikutuksia, jotka vaikuttavat koko elimistön toimintaan huonolla tavalla, sitten lääkäri saattaa määrätä sivuvaikutuksiin toista lääkettä ja niin edelleen. Mielialalääkkeet eivät virallisen tiedon mukaan aiheuta riippuvuutta tai vieroitusoireita. Oman kokemukseni mukaan lääkkeistä ei välttämättä ole mitään apua, mutta sitten kun niiden käyttöä yrittää lopettaa, niin olo menee aivan karmeaksi ja sietämättömäksi, pahemmaksi kuin koskaan aiemmin ennen lääkkeen käyttämistäkään. Omien kokemusteni mukaan kuulemani mukaan tilanne tulkitaan usein mielenterveyden ongelmien pahenemisena, johon sitten määrätään taas jotain uutta lääkettä.
Suomessa ohjeet, lait ja säädökset kuitenkin edellyttävät, että sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaille ja potilaille pitää tehdä hoito- ja kuntoutussuunnitelma. Käytännössä tämä ei kuitenkaan kokemani ja kuulemani perusteella juurikaan toteudu. Eri palvelut on niin pirstaleisia, että kukaan ei osaa neuvoa niiden piiriin, saati sitten että mielenterveyden ongelmista kärsivällä olisi osaamista, voimia, jaksamista tai kykyä ylipäätään yrittää itse päästä näiden palveluiden piiriin.
Kuka jaksaa taistella oman oikeisturvansa eteen, samalla jos toimintakyky ei ole hyvä ja keskittymiskyky on olematon?
