Vuoristorata jatkuu (ehkä loppuun asti)

Keskittymiskyky on ollut aika vaihteleva syksystä lähtien. Vointi kokonaisuudessaan on ollut hyvin vaihteleva; hyvästä sietämättömän huonoon. Mä oon jonkun verran kirjoittanut syksyn jälkeen asioita myös paperille päiväkirjamaisesti, kuten tännekin suollettu teksti on. Eilen ja toissa päivänä oli jotenkin helvetin paha olla, eilen oli melkein koko päivän paniikkikohtauksia räjähtämässä valloilleen, tukehtumisen tunne oli muutaman kerran helvetin pahan tuntuinen kaiken ahdistuksen lisäksi. Ne kaksi päivää mielikin oli niin maassa, etten tehnyt muuta kuin makasin. Eilen en saanut syötyäkään. Iltaa kohti aloin hoitamaan tilannetta siten, että lääkkeitä sopivalla combolla annostellen vähitellen, niin että uni tuli. Välillä kävi mielessä, että yrittäisi ottaa sellaisen annoksen, ettei enää edes heräisi.

Tänään lähdin salille kun olin saanut syötyä aamupalan ja tankannut kofeiinia riittävästi. Se oli jalkapäivä:

Jalkakyykky 3×10 60kg
Hack-kyykky 3×10 20kg
Reisiojentajat 3×10 40kg
Reisikoukistajat 3×10 50kg
Pohkeet 3×15 50kg
Vatsat 3xMax

Treeni meni kyllä 100 % tehoilla ja tehot loppui keskenkin. Jotenkin räjähtävyys kateissa, niin pudotin painot sille tasolle, että sai tehtyä turvallisesti puhtaita toistoja. Tokihan kaikki lusmuilu on varmaan kuntoa vähän heikentänyt, samalla kun paino on noussut. Täytyy nyt vaan yrittää saada liikuntaa arkeen riittävästi, koska liikkumisen jälkeen on aina ihan helvetin hyvä olo!

Tämä kevät on ollut sellainen, ettei pääsääntöisesti aaltoilevaan fiilikseen ahdistus ole lisääntynyt valon määrän lisääntyessä. Mietin, että olisikohan viimevuonna aloittamallani Voxralla (bupropioni) vaikutusta tähän. Lyricaa (pregabaliini) olen ajatellut alkaa laskemaan. Vaikuttaa, että se heikentää suolen toimintaa siinä missä Cymbaltakin (duloksetiini). Noi lääkket on kyllä niin kaksiteräinen miekka, kuin joku vain voi olla – se on varsinkin paskaa, kun rupee titrailemaan niitä annoksia, niin siinä tulee useimmiten erilaisia oloja. Ei todellakaan siis mitään hyviä oloja.

My tea’s gone cold, I’m wondering why I
Got out of bed at all
The morning rain clouds up my window
And I can’t see at all
And even if I could it’d all be gray
But your picture on my wall
It reminds me that it’s not so bad, it’s not so bad

-Eminem – Stan-

Kun tuolissa on enää vain yksi jalka huterasti kiinni

Oletko koskaan kuullut ”jaksamisen jakkarasta”? Warden on tutkinut surua, jossa aihetta käsitellään voimavarojen ja reaktioiden näkökulmasta. Jaksamisen jakkara koostuu tuolin neljästä jalasta; menetyksen luone, muut samanaikaiset stressitekijät, sosiaalisesta tuesta ja omista voimavaroista ja resilienssistä. Itse koen oman elämäni sakkaavaan jokaisen jakkaran osalta. Tällä viikolla olin yhteydessä mielenterveyspalveluihin, jolloin kerroin pitkään vaivanneista ja pahentuneista itsetuhoisista ajatuksista. Itse vilkkaan mielikuvituksen omaavana olen ajatellut paljon erilaisia keinojakin, siten, että useampaa erilaista lopulliseen tulokseen johtavaa keinoa käyttäen olisi mahdollista tappaa itsensä, jos viimeinenkin hiillos sammuu elämänliekistä.

Aiemmin olen kirjoittanut blogiini elämänhistoriastani. Tuntuu, että aikuisiällä kaikki on lähtenyt sakkaamaan kiihtyvällä tahdilla. Nyt toukokuun alussa vuokrasin asunnon itselleni. Viimeiset vuodet melkein viidentoista vuoden avioliittovuoden ja melkein kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen on ollut lähinnä hermoja kiristää mököttämistä. Vuosi sitten psykiatrin vastaanotolla keskusteltiin, että hän tekisi minulle lähetteen kelan korvaamaan psykoterapiaan ja sekä parisuhdeterapiaan. Niitä ei ole vain tähänkään päivään mennessä kuulunut. Kyseisestä vastaanotosta ei näy kannassakaan muita merkintöjä, kuin vastaanoton päivämäärä. Minä sitten yritin parisuhdekriisin ollessa päällä hakea apua myös kirkon perheneuvonnasta. Siellähän käytiin kerran, jossa puolisolleni kirkastui se, että hän haluaa minusta eron. Hyvä kuitenkin, että hain apua, että jollain edes ajatukset kirkastuivat.

Täällä mä nyt istun yksin, omassa kämpässäni. Fiilikset on ollut hyvin vaihtelevat. Levottomuus on kuitenkin ja pysyy, sitten omatkin suunnitelmat muuttuu lennossa. Ehkä se olisi vaan opeteltava olemaan tällainen kuin on, vaikka tämä ei oikein ole sitä mitä mä itsekään haluaisin. Keskimmäinen kolmesta rakkaasta jälkeläisestä olisi halunnut tänään tulla kylään, mutta mulla on itsellä niin paska olla, että halusin olla itse itsekseni. Hän halusi eilenkin tulla kylään. Eilen kävin myös rakkaan kuopuksemme eskarin kevätjuhlissa. Olen todella kiitollinen, että puolisoni on jaksanut kaiken kaaoksen keskellä taistella, valittaa (kunnan päätöksentekijöille, päättävässä asemassa oleville viranhaltijoille sekä aluehallintovirastolle sekä hallinto-oikeudelle virheellisistä ja laittomista päätöksistä. Valitusten voittoprosentti on ollut täysi 100!) sekä valistaa varhaiskasvatuksen henkilöä, sekä ohjata heitä tiedon äärelle, kuinka tarkkaavuuden- ja ylivilkkauden kanssa elävän lapsen kanssa tulisi toimia. Rakas kuopus on saanut aivan käsittämättömän hyvän henkilökohtaisen avustajan – hänkään ei ole päässyt helpolla, ja hän on tehnyt sitä varhaiskasvatushenkilökunnan päivähoidon työntekijän palkalla.

Mua tavallaan pelottaa sanoittaa kaikkia näitä ajatuksia kirjalliseen muotoon. Jotkin harvat ihmiset lähipiiristäni tietävät jollain tasolla sen, että mulla luistaa hihna ajoittain aika huolella, kohta se ”hihnakin” katkeaa. Ei yhdellä tai useammallakaan ihmishengellä ole kenelläkään merkitystä; toki jos se ”tapaturmaisesti junan alle jäänyt” tai muutoin somaattisesti terve, kuollut nuori sattuu olemaan julkkis, niin silloin iltapäivälehdet nostaa aiheen hetkeksi esille, vaikka ihmisiä ne julkkiksetkin vain on.

Pahimmaksi tämän asian omasta mielestäni tekee se, että itse yhtenä pelinappulana sotekentällä joudun näkemään sen arjen todellisuuden, joka psykiatrisen hoidon saralla vallitsee. Jonot hoitoon lapsilla, nuorilla ja aikuisillakin on niin pitkiä, että siinä ehtii jono lyhenemään epäluonnollisin tavoinkin. En tiedä, haluaako kaikki edes saada apua, jos vain on niin umpikujassa, ettei enää näe ulospääsyä. Toki joillain taustalla on myös erilaisia traumoja, jonka lisäksi voi olla monenlaista laiminlyöntiä tai julmuuksien kohteeksi joutumista, jotka ovat rikkoneet pienen ihmisen psyykkeen jo elämän alkumetreillä.

En tiedä että mikä tästä ajasta tekee tämmöistä kun tää on. Ihmiset voi pahoin. Ihan terveydenhuollon ammattilaisetkin lähtee vaatimusten alla helpompiin paikkoihin töihin. Lääkärikunta lyhistyy tän suomalaisen byrokratian alle, kun potilaista tarvitsee lain vaatimien asianmukaisten hoitokertomusten lisäksi laatia todistuksia ja lähetteitä muille yhteiskunnan instansseille, jos haluaa saada apua. Olen päässyt / joutunut työni kautta muutaman kerran todistamaan sitä, kuinka lääkärikin näyttää vaikka tauolla kahvilla istuessaan sen ”ihmisen” ammatillisen kuorensa alta. Kaikki on väsyneitä ja kaikkia vituttaa. Onko tässä ajassa jotain pielessä, vai olenko minäkin jo kasvanut pullamössösukupolveksi, jolla on aikaa voida pahoin? Ei sota-aikoina syntyneet valittaneet pahaa oloansa, eikä heidänkään lapsensa, mutta sen jälkeen on tapahtunut mun mielestä suuri muutos. En tiedä olenko mä poikkeuksellisen avoin oman sukupuoleni edustaja, joka pystyy keskustelemaan omien lastensa kanssakin suoraan asioista. Silloin kun vielä asuin yhdessä heidän kanssa, aina kotona ollessani – kun en ollut töissä, sanoin jokaiselle hyvät yöt, kerroin heille kuinka tärkeitä he ovat ja kuinka paljon heistä välitän. Senkin olen nähnyt sotekentän pelinappulana, että koskaan ei tiedä, milloin kullakin on ”päivät täynnä”. Perusterve kolmekymppinenkin voi joutua tapaturmaan tai saada äkillisen sairauskohtauksen, jonka jäljiltä hänestä saadaan parhaassa tapauksessa hoidettua elinluovuttaja. 

 

En syntynyt ihmiskuntaa kaunistamaan, En syntynyt liioin lasia kallistamaan. Kai kohtalo tätä miestä nyt vie, kun rehevoittyy ja kapenee tie. Se johdattaa, minua minne lie, enkä tiedä mitä tulee vastaan. Lasi taas puoliksi tyhjä on, eikä täysikään helpota tuskaa. Nostan sen huulille, kun elämä kostaa, etsin tietäni tietäni taivaaseen, kuka sinne lopulta nostaa.

-Nuket / Jouni Hynynen, Elämä kostaa-

Liikunta on tärkeä osa kokonaisvaltaista hyvinvointia

Seesteinen unelma

Ihmistä ei ole luotu olemaan pelkästään passiivinen tai tekemään jotain staattista, kuten vaikkapa tietokoneella roikkumista. Tietokoneella ja älypuhelimella aika kuluu nykyään pelottavan äkkiä, jossain vaiheessa sitä vain havahtuu, että oho, onpa kello jo paljon.

Korona-aikana opiskelin korkeakoulututkintoa. Koronan alkuvaiheesta lähtien yhteiskunta alkoi sulkeutua kouluja myöten. Työpaikat, koulut sekä monet muut organisaatiot olivat pakotettuja digiloikkaan. Aiemmin työpaikoilla ei ole ollut vaikkapa etätyömahdollisuutta. Syitä on ollut monia, miksei jotain tietokoneella tehtäviä töitä olisi voinut tehdä etänä. Korona-aikana karanteenimääräysten myötä julkinen sektori joutui varmaan tekemään pisimmän digiloikan. Kyse on varmaan ollut aika pitkälti haluttomuudesta tehdä teknisiä muutoksia, kuten VPN-yhteyksien ja muiden tarpeellisten, mutta yksinkertaisten järjestelmien käyttöönottoa.

Minulle etäaika aiheutti paljon haasteita – aiheuttaa edelleenkin. Etäopetukseen, kokouksiin ja kaikkiin kotona tapahtuviin tapahtumiin on helppoa osallistua vaikka kalsarit jalassa. Digiloikan alkuvaiheessa mediassa oli hauskoja artikkeleita siitä, kun alakoululainen oli kotona webkamera päällä, sitten puolialaston isä ilmestyy kaikkien oppilaiden ruuduille. Omalla kohdallani opiskelu etenkin vähän kiinnostavien aiheiden kohdalla johti monenlaiseen multitaskaukseen. Saatoin selailla verkkolehtien uutisia ja pelailla puhelimilla samaan aikaan. Itse opiskelin päätoimisen, kokoaikaisen työn ohella pois lukien työssä tapahtuvat oppimisjaksot, jotka olin opintovapaalla niiden vaatiman intensiteetin vuoksi. Kaikille, tai ainakin useimmille opiskelijoille myös se kuuluisa ”viimehetki” on tuttu. Kun deadline puskee päälle, sitten tehtävää tehdään todella vauhdilla, yleensä myös yömyöhään asti.

Minäkään en ole sellainen stereotyyppinen adhd, joka kimpoilee ympäriinsä kuin flipperipallo, puhuu kaikkien päälle ja keskeyttää. Itselläni oireet ilmenee lähinnä pään sisäisinä ongelmina ja haasteina. Arjessa asioita unohtuu usein. Saatan keskittyä johonkin itseäni kiinnostavaan projektiin tai peliin sellaisella intensiteetillä, että teen asiaa heräämisestä lähtien aina nukkumaan menemiseen saakka. En ole oppinut kesyttämään itseäni, se vaatisi työtä. Impulsiivisuuttani olen pyrkinyt hillitsemään parhaani mukaan. Monesti tylsistyttyäni olen saattanut helpottaa ahdistuneisuuttani sekä päänsisäistä levottomuuttani alkoholilla. Sitten meno on pahimmillaan todella hölmöä ja harkintakyky saattaa olla aivan nollissa. Itse saan tehtyä kunnon kokonaisvaltaista nollausta vain intensiivisellä liikunnalla. Kuntosalilla painojen kanssa ryskäessä tai thainyrkkeilyssä ajantaju katoaa ja keskittyminen on siinä hetkessä. Liikunta tunnetusti vapauttaa myös kehon omaa luonnollista onnellisuuden tunnetta tuottavaa välittäjäaine endorfiinia. Kevytkin liikunta toimii parhaimmillaan hyvin. Olenkin asettanut itselleni tavoitteen tälle kuluvalle vuodelle lisätä liikuntaa. Liikunnalla haluan mielen hyvinvoinnin lisäksi ylläpitää ja parantaa fyysistä kuntoani, jota tarvitsen elannon hankinnassani työssä. Olen onneksi löytänyt ajoittain hyvin intensiivisen ja ajattelua vaativan työn, jossa koen olevani parhaimmillani paineen alla.

Kun katon peiliin, peilikuva vaan vituttaa

Onko asiat muuttuneet paremmiksi 2000-luvulla? Mielestäni yhteiskunta on täysin muuttunut muutaman vuosikymmen aikana. Hehkulamppu keksittiin 1800-luvulla.  Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäisenä hehkulamppu otettiin käyttöön Tampereella, Finlaysonin tehtaalla vuonna 1882. Ennen hehkulampun käyttöönottoa teollistuminen on ollut jo valloillaan. 1800-luvulle tullessa käsin- ja lihasvoimalla tehtävää työtä alettiin korvaamaan teollisesti teknologian kehittyessä. Käyttöön alettiin valjastaa uutta teknologiaa; vesivoimaa, höyrykone, polttomoottori ja sähkömoottorit. Aiemmin ihmiselämä on keskittynyt työntekoon elämän perustarpeiden tyydyttämiseksi – nykyään asia vaikuttaa kääntyneen päälaelleen, jossa elämme tehdäksemme töitä, jolla mahdollistamme vapaa-ajan aktiviteetteja.

Oliko ennen kaikki paremmin? Mielestä oli ja ei ollut. Luulen, että sen entisen ajan maailma olisi kuitenkin ihmiselle edelleen luontainen. Teknologian ja kaiken osaamisen ja ymmärryksen kehittyessä myös ihmisen elinikä on pidentynyt. Mutta onko ihminen kyennyt muuntautumaan samassa tahdissa, kuin yhteiskunta on muuttunut. Silloin kun kaikki tekeminen tehtiin lihasvoimin, ei tarvinnut miettiä kuntosalia, jääkiekkoa, spinningiä tai muuta harrastusta. Nykyään ihminen ei päivittäisessä työnteossaan välttämättä kuluta energiaa niin paljoa, kuin saa sitä ruoasta ja erilaisista herkuista. Tämä on ihmiseen liittyen vain yksi näkökulma, fyysinen näkökulma. Kuinkas sitten psyykkinen ja fyysinen näkökulma? Ihminenhän on psyko-fyysissosiaalinen kokonaisuus.

Itse koen kuuluvani siihen väestöluokkaan, jolle nykyinen yhteiskuntamalli vaatimuksineen ja odotuksineen on haastava. Olen käynyt lävitse ADHD protokollan mukaiset tutkimukset, josta lopputulemana psykologin lausunto, jonka mukaan minulla on ADHD:n kombinoitu muoto, eli tarkkaamattomuus- ja ylivilkkausmuotoinen. Itselläni on kuitenkin aikuisiällä ammatinvalinta onnistunut melko hyvin. Työ on pääosin vaihtelevaa ja kohtaan paljon erilaisia ihmisiä. Työt tehdään kuitenkin tietynlaisten toimintamallien rajoissa, mutta vaihtelevuutta itselleni on riittävästi. Eri toimipisteissä itse työn vähyys on alkanut aiheuttamaan haasteita, koska suuri osa kuluu valmiuden ylläpitämisessä, koska työympäristö on asukasmäärältään pieni.

Teini-iästä asti tutuksi tulleet ahdistus ja paniikkikohtaukset on pysyneet mukana matkassa mukana kaikki vuodet, vuosikymmenetkin. Nyt on kuitenkin mennyt yli vuosi, että olo on ollut oikeasti saatanan raskas. Kuolema on ollut mielessä miltei päivittäin; mitään konkreettista en ole aikonut toteuttaa, mutta en tiedä, kauanko tätä paskaa oloa jaksaa tai pitää jaksaa?

”Mä muistan miten seinää vasten hakkasin päätä, kun tuntu että oon tullut nyt matkani päähän. Miksi jatkaisin täällä tätä elämää turhaan, kun pieni hetki onnee on pelkästään unta. Pelkään tätä mustaa maailmaa, tuskaa ja kipua, ja kun katon peiliin, peilikuva vaan vituttaa. Mietin kaikkee ikävää ja vaivun taas itkuun, menneisyyden haamut pääs huudan painukaa vittuun!” -Ville Nurminen

Achtung!

Achtung

Lääkärin kanssa pidetty miitti 29.7. Lisää lääkkeitä, ei mahdollisuutta kokeiluun toivomallani täsmälääkkeillä, stimulanteilla. Nyt sitten menee duloksetiinia 1 x 60mg, bupropionia (Voxra) 1 x 150mg sekä olantsapiinia 0,5-1 x 3. Ensimmäisinä päivinä 29.7. alkaen olo tuntui melko hyvältä. Sen jälkeen olo onkin sitten ollut melkoisen huono; paniikkikohtauksia ja syömisvaikeutta, nieleminen ei meinaa onnistua. Edelleen pitäisi ensin saada bentsodiatsepiinit lopetettua kokonaan. Ajoittain tuntuu, että aivan vitun sama, että olkoon koko paska ja tekisi mieli vetää elämä pöntöstä alas. Nyt sitten olon saa siedettäväksi alkoholilla. Muuta toimivaa keinoa ei oikein ole, tai en ole löytänyt. Rentoutumista tai muusta vastaavasta en ole saanut apua. Heräämisen jälkeen olo on aina parhaimmillaan, oli se sitten aamulla yöunien jälkeen tai päiväunilta noustessa. Tunnin sisään ahdistus ilmoittaa olemassaolostaan tasaisesti lisääntyen. Toimintakyky on mennyt vain huonommaksi.

Ihana kesä!

Toukokuussa odotin kovasti opintojen loppuun saattamista, jotka onnistuivat suunnitellusti ajallaan, nopeammassa tahdissa kuin opetussuunnitelman mukaan mennessä olisi mennyt. Oma fiilis ei kuitenkaan valmistumisen kynnyksellä ollut kovinkaan juhlava. Läheiseni jaksoi ahkerasti valmistella minulle juhlat omien työkiireiden ja arjen hulinan keskellä – itsellä oli aivan kaikkeni antanut, tyhjä olo. Juhlien järjestämisestä olen todella, todella kiitollinen. Valmistujaisjuhlien jälkeen oli enää viikon verran töitä, jonka jälkeen alkoi myös hartaasti odotettu kesäloma. Lähes täydellinen motivaation puute oikeastaan minkäänlaiseen toimintaan vaivasi kesälomalla kuitenkin. Kiireiset vuodet ja ajatuksia täynnä vilisevä pää ei sitten oikein keksinyt mitään järkevää. Vielä vähemmän järkevää oli lähteä turruttamaan omaa oloa ja tyhjentämään juoksevia ajatuksia päästä alkoholilla. Ei siinä ystävien tarvinnut montaa kertaa ehdottaa lähtemistä johonkin kesätapahtumaan, kun olin jo mukana menossa.

En koe tuntevani mitään suoranaista himoa alkoholiin. Lähinnä tavoitteena on ollut saada helpotusta omaan oloon, joka on ollut pitkään levoton ja ahdistunutkin. Oikein mistään en ole saanut nautintoa moottoriajoneuvoja lukuun ottamatta, joilla ajellessa kaikki muu unohtuu. Silloin osaan elää hetkessä ja keskittyä täysillä siihen, mitä olen parhaillani tekemässä. En osaa mieltää itseäni alkoholistiksi, mutta olenko kuitenkin olla alkoholisti? Kesällä on helppoa lähteä nautiskelemaan juotavaa erilaisiin tapahtumiin. Loman aikana juominen kuitenkin saattoi helposti venähtää kahteen päiväänkin, silloin kun tuli viikonloppuna liikenteeseen lähdettyä. Onnistuinpa yhdellä reissulla juomaan itseni siihen kuntoon, ettei enää jalatkaan oikein kantaneet, jonka seurauksena syntyi sitten erilaisia vammoja ja ruhjeita. Sellainen toimintahan kyllä kertoo itsellenikin, ettei homma ole silloin enää ihan terveellä pohjalla. Itse rymytyt fyysiset kolhut olen toki oppinut itse nuolemaan. Pahinta on kuitenkin ollut puolison totaalinen kyllästyminen alkoholin käyttöön, joka on vuosien saatossa ollut ajoittain hyvinkin rajua, jolloin olen joutunut monenlaisiin ongelmiin ja tappeluihinkin. Viimeisten vuosien aikana aikana alkoholin käyttö kuitenkin harventunut runsaasti siitä, mitä se nuorempana on ollut; vuoden aikana useampana kuukautena useana viikonloppuna.

Läheisen totaalinen kyllästyminen on kuitenkin johtanut siihen, että yli vuosikymmenen kestänyt yhteiselo uhkaa päättyä. Arjen keskellä unohtuu totaalisesti välillä muiden huomioiminen, kun oma pää ei ole sellaisessa kunnossa, että pystyisi rentoutumaan ja nauttimaan läheisten kanssa siitä, mitä ympärillä on.  Nämä tapahtumat antoivat kuitenkin taas omanlaisensa potkun perseelle, että olin paikalliseen terveysasemaan yhteydessä, tiedustellen olisiko ADHD diagnostiikan suhteen tehtävissä mitään. Yhteydenottoon minua rohkaisi myös se, että tiesin sen lääkärin lähteneen pois, jonka kanssa ei vuorovaikutus sujunut. Hoitajan kanssa olimme jo aiemmin keskustelleet, että kyseinen lääkäri on terveysasemalla vain kesään saakka. Mielestäni lääkäreiden vaihtuminen harvoin on kenenkään etu, mutta silloin, jos luottamuksellisen suhteen muodostuminen ei onnistu, näen sen erittäin hyvänä asiana.

Kulunut kesä on tähän saakka ollut erittäin hyvä sään puolesta, josta olen osannut nauttia, ainakin ajoittain. Perhe-elämän kriisiytyminen on kuitenkin tehnyt elämästäni entistä suurempaa kärsimystä. Mikään ei oikein kiinnosta eikä huvita. Jatkuva jumittaminen, saamatta aikaan mitään järkevää kyllä sujuu luonnostaan. Mutta kun aamulla herää, ahdistus ilmoittaa heti olemassa olostaan. Työntekokaan ei oikein ole ollut mielekästä. Työympäristössä ja työntekopaikassani tapahtui keväällä muutoksia, joiden vaikutus ei omaan jaksamiseen ole ollut lainkaan mieluisa. Työn välitön kuormitus on vähentynyt, mutta samaan aikaan myös keskittymistä vaativan työn osuus vähentynyt, joka on tähän asti ollut työni suola. Tällä hetkellä tuntuu, että elämänhalukin on kadonnut.  Olen pelonsekaisin tuntein pohtinut, että mitä tulee tapahtumaan ja mitä tästä kaikesta seuraa. Oltuani yhteydessä terveydenhuoltoon, silloin sain tämän viikon lopulle ajan psykiatrille – kuulemma harvinaisen hyvä tilanne,  että erikoislääkärille saa ajan parin viikon päähän. Minä olen kyllä vahvasti eri mieltä tilanteen hyvyydestä ja hoitoyksikön laadukkuudesta, jos puhutaan viikkojen odotuksesta. Tämä kesä on kyllä ollut suoraan sanottuna täysin perseestä. Kunpa omaisin sellaisen keskittymiskyvyn, jotta pystyisin keskittymään ja nauttimaan arkisista asioista. Toinen taito, jonka osaamisesta olisin iloinen, että osaisin hukuttaa itseni vaikkapa suoratoistopalveluiden ja äänikirjojen maailmaan, mutta kun ei riitä keskittymiskyky niihinkään. Erilaisella hömpällä olisi mukava pyrkiä hautaamaan jatkuvat negatiiviset ajatuskierteet, sekä niistä aiheutuvan järjettömän pahan ahdistuksen. Luulen, että psykiatrin tapaaminen tulee olemaan täysi pettymys suhteessa odotuksiini. Sitten en tiedä mitä teen – tuntuu, että yhdelle ihmiselle on annettu liian suuri taakka kannettavaksi. Toivoisin, että saisin jonkun selityksen omaan pahaan olooni; olkoon syy sitten mielenterveyden ongelma, aivovamma, ADHD, persoonallisuushäiriö tai mikä tahansa. Mutta tämä elo on liian raskasta, kun tuntee, että olo ei ole hyvä eikä elämä maistu eikä luista. Pidempään häirinneet ajoittaiset uniongelmat muiden edellämainitsemieni haasteiden kanssa on myös saanut ajoittain toivomaan iltaisin, että kunpa nukahtaisin, mutta ei tarvitsisi enää koskaan herätä tähän painajaiseen. Kuolemaa en pelkää, lukuun ottamatta sitä hetkeä, että kuolema olisikin tuskallinen.

Mitä suuremmat odotukset – sitä korkeammalta putoaa, sen jouduin taas kerran oppimaan, ehkä kovimman kautta.

Onko itsetuhoisia ajatuksia?

Kun olen miettinyt jo useamman päivän, että kuinka oloa voisi saada jotenkin kevyemmäksi. Kun olen vatvonut asioita, mitä kertoisin, jos olisin yhteydessä päivystykseen – rohkaistun soittamaan. Puhelu ei kuitenkaan johtanut mihinkään, ainakaan sillä hetkellä. Toki siitä käynnistyi terveydenhuollon organisaation sisäinen koneisto, jossa puheluuni vastannut terveydenhuollon ammattilainen alkoi selvittämään eri tahoilta mahdollisuuksia yrittää saada helpotusta olooni. Eihän tälle asialle mitään saatu tehtyä vuonna 2020.

Loppusyksyllä 2020 pääsin pitkän odotuksen jälkeen neuropsykologisiin ADHD tutkimuksiin, jossa prosessi eteni psykologin tutkimusten merkeissä, erilaisten prosessiin kuuluvien asioiden selvittämisellä. Näihin kuuluu muun muassa karkea seula, jossa kartoitetaan mahdollisten ADHD oireiden ilmenemistä. Sen jälkeen ohjeistusta erinäisistä menneisyyden dokumenttien tarpeesta, jotka toimitin seuraavalla tapaamiskerralla. Näitä olivat muun muassa peruskoulun todistukset. Vanhoja todistuksia ja muita dokumentteja toimittaessani tehtiin myös diagnostinen haastattelu asianmukaisten menetelmien mukaisesti, jossa selviteltiin elämän ja arjen sujuvuutta elämän eri osa-alueilla. Sen jälkeen tutkimuksiin sisältyi psykologin toimesta omaisten haastatteluita. Lopputulemana psykologin lausunto on mielestäni hyvin yksiselitteinen, jossa yhteenvedossa todetaan diagnostisten ADHD kriteereiden täyttyvän. Yhdistetty muoto, tarkkaamattomuus, yliaktiivisuus ja impulsiivisuus. Psykologihan on se ammattihenkilö, joka tekee taustaselvitykset elämän kulusta ja arjen haasteita. Varsinainen diagnoosin asettaminen ja lääkityksen tarpeellisuuden arviointi kuuluu aiheeseen perehtyneelle lääkärille, käytännössä omassa tapauksessani psykiatrille.

Lääkärille varattiin aikoja heti psykologin toimesta, kun olimme käyneet yhdessä lävitse yhteenvedon. Ensimmäiset lääkäriajat olivat saatavilla vasta tämän kuluvan vuoden 2021 puolella. Varattiin heti ensimmäinen mahdollinen soittoaika, joka oli saatavilla, sekä vastaanottoaika. Kun vuosi oli vaihtunut ja koitti se päivä, jolloin lääkäri soitti, oli varattu aika sen mittainen, että siinä lääkäri lähinnä päätyi toteamaan tilanteen; jatkekaan keskustelua ja kartoitetaan tilanne vastaanotolla. Lääkäri pyrki puhelussamme esittämään asian hoitamista yhteisymmärryksessä, josta esitin perustellusti oman eriävän näkemykseni. Tämän soittoajan osalta katson ainoastaan tuhlatun kaikkien osapuolten aikaa. Olin yhteydessä hoitajaan, jonka kanssa olen aiemmin asioita hoitanut. Hän otti sujuvasti kopin asiastani. Samana päivänä sain hoitajalta vielä puhelun, jossa hän kertoi ajan järjestyneen toiselle lääkärille hieman nopeammin. Sen vastaanoton aika ei ole kuitenkaan vielä koittanut tätä tekstiä kirjoittaessani. Asiani hoitaakseen ottanut lääkäri oli määrännyt erinäisiä elimellisen puolen tutkimuksia vielä tehtäväksi ennen vastaanottoaikaa. Kuluvalla viikolla olen käynyt prosessiin kuuluvasti käynyt kusemassa purkkiin, eli antamassa virtsanäytteen huumausaine seulaa varten. Tämä luonnollisesti toteutetaan valvotusti hoitajan seisoessa vieressä, kun yrität itse saada kustua purkkiin toisen vahtiessa vieressä. Huumeita en käytä, eikä siitä myöskään ole epäilyä puheiden perusteella, mutta tämäkin on prosessiin kuuluva osa. Lisäksi kuluvalla viikolla on otettu lääkärin määräämien tutkimusten mukaisesti myös sydänfilmi, jolla ymmärtääkseni poissuljetaan sydänsairauksien olemassaolo. Lisäksi laboratoriossa otettiin lukuisia eri verinäytteitä, joilla katsotaan elimistön terveydentilaa ja toimintaa. Verta otettiin melkein kymmeneen eri putkeen tarpeellisia tutkimuksia varten.

Suomessa ei psyykkisiin vaivoihin saa apua nopeasti. Se on nähty. Jos sairastut psykoosiin, silloin pääset tai joudut hoitoon, muutoin saat kyllä odottaa, ehdit vaikka tekemään itsemurhan odotellessasi. Mutta eihän suomalainen mies apua tarvitse, saati että hakisi sitä. Osa totuutta myös on, että ei ole olemassa oikotietä onneen. Itse kuitenkin lottovoiton toivossa soitin päivystykseen loppuvuodesta 2020 – tuloksetta. Olen ollut hyvin odottavaisella mielellä, että voisiko ADHD lääkityksestä löytyä apua omaan elämääni. Olen täällä kirjoituksissani jo aiemmin kertonut jonkin verran taustaa, kuinka elämäni on kulkenut ennen tätä päivää. Koko tämä alkanut vuosi on ollut tuskaa. Lähinnä suurin vitutus aiheutuu omasta saamattomuudesta, jonka en miellä johtuvan laiskuudesta, joka hoituisi ottamalla itseä niskasta kiinni, kuten aiempien sukupolvien aikana on ollut tapana sanoa. En ole koskaan kysyttäessä kertonut, että itselläni olisi itsetuhoisia ajatuksia. Tähän voin kirjoittaa, että välillä on kyllä vuosien saatossa käynyt mielessä ajatuksia tästä kärsimyksestä eroon pääsemisestä. En ole itseäni koskaan vahingoittanut itseni vahingoittamistarkoituksessa. Alkoholin voimalla on menneisyydessä kyllä tapahtunut mitä typerämpiä asioita, täysin tahtomattani. Ihmisellä on yksi elämä, jonka haluan itse elää täysillä. Tämä ei kuitenkaan tällä hetkellä lähellekään täysin toteudu. Koen, että omat voimavarani on aivan lopussa, lähinnä vaan vituttaa. Tarkemmin kuvailtuna tuo vitutus on syvää ahdistusta, syksyllä palanneet paniikkikohtaukset eivät ole ainakaan helpottaneet. Kaikki energiani tuntuu kuluvan siihen, että saan pidettyä oman pääni pinnan yläpuolella. Vuosien saatossa on usein kaduttanut, etten ole jaksanut olla perheenjäsenilleni läsnä sillä tasolla, kuin haluan. Ei vaan jaksa! Nyt minulla on odotukset kuitenkin erittäin korkealla edessä häämöttävän lääkärin vastaanoton suhteen. Tällä hetkellä elämässä kaikki osa-alueet tuntuvat olevan päin helvettiä. Töissä jaksaminenkin on ollut pidempään vähän niin ja näin, muista asioista puhumattakaan.  Työ on kuitenkin ollut itselleni henkireikä, joka antaa ainakin yhtä paljon kuin se ottaa.



I tried so hard and got so far
But in the end, it doesn’t even matter
I had to fall to lose it all
But in the end, it doesn’t even matter

Linkin Park – In The End

Miksi kaikki on synkkää paskaa

Sielunmaisemani voisi näyttää tältä?

Pään sisällä tuntuu jäytävä vitutus. Miltei jatkuvasti olo tuntuu tyhjältä – ja elämä merkityksettömältä. Päässä pyörii jatkuvasti tekemättömät tehtävät, ja niitä tuntuu riittävän. Puhelimen pikaviestimiin pukkaa viestiä, sähköpostia tulee useaan osoitteeseen. Ei edes huvita lukea niitä. Pitäisi selvittää aikatauluja, kuinka tulevaisuuden tekemisiä pitäisi järjestellä. Mutta kun vaan huvita. Pelaaminenkaan ei tunnu hyvältä; pelit ei suju ja siitäkin syystä alkaa vituttamaan. Aika sujuu nettiä selatessa. Alan etsimään jotain äänikirjaa, jota alkaa kuuntelemaan, sitten löydän itseni jonkun iltapäivälehden sivuilta lukemassa jotain paskaa, joka sekin alkaa vaan vituttamaan. En voi välttyä ajatukselta, että mikä vittu mua vaivaa!?

Toisaalta olen saanut tehtyä paljon asioita. Silti päänsisäinen tyhjyys, tai ainakin tunne siitä vaivaa. En ole ollut koskaan sellainen ihminen, joka kirjoittaisi päiväkirjaa. Sosiaalisen median aikakautena olen kuitenkin ajoittain purkanut pahaa oloani jollain tasolla someen. Olen huomannut, että nämä paskat fiilikset pistää mielen maahan etenkin syksyisin. Ei siihen ole mitkään kemialliset yhdisteetkään auttaneet – olen vuosien saatossa syönyt montaa erilaista paskaa lääkettä, joita on määrätty paniikki-, ahdistus- tai masennusoireisiin, minun kuitenkaan saamatta niistä hyötyä. Syksyisin etenkin valoisat ja kirkkaat päivät tuntuvat vittumaisilta. Synkkinä ja pimeinä päivinä mieli pysyy tasaisen latteana. Valoisana päivänä saattaa tuntua ylitsepääsemättömältä lähteä jonnekin avoimille paikoille. En tiedä, mikä avoimissa paikoissa ahdistaa. Saattaa tulla tunne totaalisesta hallinnan menettämisestä. Siltaa saattaa tulla ajatus, mitä jos hyppäänkin tuosta alas. Joskus talvella, avoimella, jääpeitteisellä vesistöllä hiihtäessä on tullut sellainen täysin järjetön tunne, että painovoima katoaa. Tällaisessa tilanteessakin pystyn ajattelemaan selkeästi, että eihän sellainen ole mahdollista. Mutta miksi vitussa mun aivot kuitenkin saa elimistön reagoimaan siten, kuin kyseessä olisi oikeasti tilanne, jossa vaara uhkaa. Ymmärrän totaalisen hyvin, ettei maan vetovoima voi lakata olemasta yhden ihmisen kohdalla. Omalla järjelläni olen tulkinnut näitä oireita paniikkikohtauksiksikin. Somaattisesti mulla ei todettu minkäänlaisia sairauksia eikä vammoja, muttei niitä ole tosin koskaan tutkittu tai poissuljettukaan. Ei toki ole olemassa mitään todellisia viitteitä, etteikö sellaisia voisi ollakin. Kyllähän lotossakin joku voittaa monesti vuodessa päävoiton arvattuaan 7 oikeaa numeroa.

Elämässäni on kaikki hyvän elämän elementit. Lähipiiri joutuu kärsimään jatkuvasti kärttyisästä, kärsimättömästä ja keskittymiskyvyttömästä vanhemmasta sekä puolisosta. Ei riitä, että itseä vituttaa – vituttaa muidenkin puolesta. Ei auta positiivinen ajattelu eikä rentoutusharjoitukset. Tämä elämäni tunneskaala on saatananmoista vuoristorataa. Paljon paskaa, mutta toisaalta positiivisena asiana voi mainita, ettei unettomuus ole ollut nyt riesana. Herääminen sitä vastoin on yhtä helvettiä, kun sen joutuu tekemään herätyskellon tahtiin. Tätä omaa päänsisäistä ajatusten kimpoilua ei ole lainkaan helpottanut teini-ikää lähestyvän adhd-diagnoosin omaavan jälkeläisen oikuttelut. Hänellä on varmaan omia henkisiä ikään liittyviä kasvukipuja sekä impulsiivisuudesta ja ylivilkkaudesta johtuvaa keulimista.

Oma adhd tutkimuksiin pääseminen on venynyt jatkuvasti. En voi välttyä miettimästä, olisiko se mulle jonkinlainen henkilökohtainen lottovoitto, jos saisin itsekin adhd-diagnoosin, jos sellainen testeissä diagnosoitaisiin. En todellakaan halua olla tarkoituksella mulkku, mutta sellainen mä vaan taidan olla itselleni tärkeimpien ihmisten seurassa. Muussa elämässä pystyn suorittamaan velvollisuuteni omasta mielestä normaalilla, korrektilla käytöksellä.

Jää talon ovi auki
Se odottaa palaavaa
Viima huoneessa
Kynttilät sammuttaa
Poika herää
Kylmän syleilyyn
Ei tiennyt vielä kynttilöiden
Pöydällä saavan syyn

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus – Jäähyväiset

EHKÄ ENITEN VITUTTAA KAIKKI

Vituttaa tuntua koneiston osalta. Missä on ihmisyys?

Tehtävälistassa on enemmän tehtävää kuin minulla on energiaa suorittaa. Ajatus ei kulje, ei jaksa, ei huvita eikä kiinnosta edes miettiä, mitä tehtäviä listalta voisi raakata vaan suoraan helvettiin. Turhautumisen määrä on valtava. Välillä, ajoittain siis useita kertoja päivässä mieleen hiipii koko elämän mielekkyys – paremminkin siis epämiellyttävyys. Riittämättömyyden tunne tuntuu kalvavana ja raastavana vitutuksena. Tähän avautumiseen varmaan monella löytyy helppoja ehdotuksia elämän priorisoimiseen ja siivoamiseen. Näiden ajatusten kirjoittaminen auttaa itseänikin jäsentämään omia ajatuksiani. Elämäntilanne on sellaisessa vaiheessa, että oman elämän tulevaisuuden investointien takia joudun viettämään paljon aikaa usean sadan kilometrin päässä rakkaimmistani. Nämä tulevaisuuden investoinnit liittyvät oman ammattitaidon kehittämiseen. Niiltä osin elämässäni on antoisa jakso, mutta jatkuva väsymys ja toimintaympäristön rytmitys on itselleni soveltumaton. Joku viisashan on sanonut, että ihminen on sopeutuja – kaikkeen muuhun tottuu, paitsi jääpuikkoon perseessä, koska se ehtii sulamaan ennen kuin siihen tottuu. Kun tästäkin kokemuksesta selviän, niin taas voi yrittää jatkaa tasaisempaa elämää pätevämpänä.

Elämä on kuitenkin sikäli paradoksaalista, ettei organisaatioita kiinnosta niinkään yksilötason osaaminen ja toiminta. Yksikään organisaatio ei ole riippuvainen yhdestäkään yksilöstä, mutta kääntäen organisaatio on todellisuudessa riippuvainen yksilöistä ja heidän osaamisesta. Organisaatiohan koostuu yksilöistä. Organisaatiot itsessään ovat kuitenkin kasvottomia, yleensä niin kutsuttuja oikeushenkilöitä, kuten kuntayhtymiä tai osakeyhtiöitä. Organisaation tehtävät ovat omistajapohjasta riippuvaisia. Kuntayhtymän tehtävänä on tuottaa palveluita omistajilleen. Osakeyhtiön tarkoitus on tuottaa omistajilleen voittoa. Organisaatioille on ominaista turvata oma olemassaolonsa. Vaikka organisaatiot ovat kasvottomia, päätöksiä organisaation kaikilla tasoilla kuitenkin tekevät ihmiset yksilöinä tai kollektiiveina. Organisaation olemassaoloa ja perustehtävän hoitoa turvaavat ihmiset tekevät yksilöiden arkeen vaikuttavat päätökset organisaation etu edellä. Yksilön edulla ei ole merkitystä tässä päätöksenteossa.

Tässä ajassa selvitäkseni tarvitsen itsekkyyttä. Itsekin vihaan itsekkyyttä ja yksilökeskeistä ajattelua, eli individualismia. Terve itsekkyys on kuitenkin välttämätön edellytys omalle jaksamiselle ja selviytymiselle. Koen kuitenkin toimivani terveellisellä tavalla itsekkäästi, oman etuni huomioiden. Tämä tunnetaan myös nimellä egoismi. Toisaalta koen toimivani osittain myös uhrautuvasti yhteisön edun mukaisesti, altruistisesti. Työelämässä moni kuitenkin käyttäytyy mielestäni liian kiltisti oman etunsa vastaisesti, oman jaksamisensa kustannuksella, sen sijaan että organisaatio huomioisi tärkeimmän voimavaransa, yksilöt, joista se koostuu, jotka hoitavat organisaation kaikki päivittäiset toiminnot ja pitävät sen hengissä. Tuntuu että nykyään kuitenkin vallitsee jatkuva pelon ilmapiiri. Jokainen on huolissaan omasta pärjäämisestään, jolloin sorrutaan niin sanottuun perseen nuoleskeluun ja miellyttämiseen, vaikka organisaation käskijänä sattuisi olemaan joku jopa narsistisella tavalla käyttäytyvä ihminen. Jokainen on oman onnensa seppä, kukaan ei huolehdi puolestani hyvinvoinnistani tai jaksamisestani, jos en tee sitä itse. Olen onnekas, koska minulla lähipiirissäni ihmisiä tukenani, vaikka en kaikkea vitutustani voi enkä kykene heille purkamaan. He auttavat kuitenkin jaksamaan. Tästä on mielestäni Suomessa yhteiskunnan tasolla talvisodan henki kaukana!

Tanssii terä valtimollasi
Vaikeroinnin vakuumi vaientaa
Jos sinä kerran tahdot täältä pois
Ole hyvä ja kuole jo tänään

Turmion kätilöt – Sikiö

Paistaa se aurinko joskus risukasaankin

Rakas päiväkirjani, pitkästä aikaa on taas ainakin hetkellisesti parempi fiilis. Nyt on ollut taas pidempi vitutusjakso. Olen ollut väsynyt päivisin. Tuntuu etten saa illalla unta. Päivällä keskittymiskyky ei riitä niihin asioihin, jotka olisivat opinnoissa etenemisen edellytys. Asiat hoituvat kuitenkin sitten sillä viime hetkellä. Tänään aamun heräämisen jälkeisen kankeuden hälvettyä on ollut hyvä fiilis, vaikka herätyskellon soidessa väsytti ja vitutti. Olen pohdiskellut elämää ja syntyjä syviä. Huomenna perjantaina tapahtuu jotain mukavaa, jota olen odottanut usean päivän ajan. Tämä koko elämä kuitenkin tuntuu olevan yhtä vitun suorittamista. Ulkoiset tekijät painostavat tekemään erilaisia asioita, jotka eivät ole kiinnostusprioriteeteissa listalla ykkössijalla. Ne asiat ovat kuitenkin sellaisia, että ne on pakko hoitaa. Ne vaikuttavat omaan asemoitumiseen tässä yhteiskunnassa, jonka kuvittelen näyttävän samalta kuin muurahaiskeko näyttää sisältä – tosin sillä erotuksella, että muurahaiset ovat ahkeria ja järjestelmällisiä. Me ihmiset joudumme usein toimimaan ulkoisten odotusten ja vaatimusten mukaisesti. Siitä voi oma etu ja rationaalisuus olla kaukana.

Koko tähänastinen elämä vaikuttaa olleen jonkinasteista suorittamista. Tiedän, että ihmiset suorittavat paljon oman terveytensä kustannuksella. Tulee erilaisia kansansairauksia, joita sitten ruvetaan hoitamaan lääkkeillä. Yhteiskunnan vaatimukset siis pakottavat tekemään meitä sellaisia asioita, jotka vievät aikaa pois meidän omien perustarpeidemme hoitamiselta, kuten liikunnalta ja pitää meidät itsemme poissa meille tärkeän lähipiirin ulottumattomilta. Siis jos kuulut siihen onnekkaaseen ryhmään, että sinulla on ympärilläsi lähipiiriä, joiden seurassa viihdyt, sekä ihmisiä, jotka ovat elämässäsi merkityksellisiä.

Istun kirjoittamassa tätä tekstiä pöydän äärellä. Hörpin kylmää kofeiinipitoista limonadia katsellen ikkunasta, kun ihmiset kiitävät kadulla kiireisen näköisinä. Ei toki kaikilla vaikuta olevan kiire, jotkut ovat selkeästi huolehtimassa omasta hyvinvoinnistaan; urheiluvaatteet yllä hölkäten. Ehkä nämäkin asiat voivat olla vain minun näkemyksiäni, joita ei kukaan voi kiistää minun subjektiivisina päätelminäni. Kiireisen näköiset, sähköpotkulaudoilla kiitävät ihmiset saattavat kiitää heille tärkeiden henkilöiden luokse. Muodikkaisiin urheiluvaatteisiin sonnustautunut trendikkään näköinen lenkkeilijä saattaa olla yhtä lailla henkisesti pahoinvoiva, pakonomaisesti urheileva, huonosta itsetunnosta kärsivä ihminen. Kaikki ei välttämättä siis ole sitä miltä näyttää. Nämä ovat minun näkymäni vilkkaalle kadulle pöytäni äärestä. Ajatukseni kumpuavat oman elämänkokemukseni myötä nähdyistä erilaisista tilanteista.

Meillä jokaisella on oma elämänpolkumme, jonka olemme jo kulkeneet ja mihin tulemme kulkemaan. Aina emme voi itse vaikuttaa aktiivisesti elämämme suuntaan. Ajoittain epävarmuus kalvaa sisintä niin perkeleesti. Olemme kaikki yksilöitä, joiden elämän arvot ja toimintamallit ovat muokkautuneet vallitsevan ympäristömme myötä tai seurauksena. Jotkut meistä tekee päätöksiä puhtaasti järjellä, toiset tunteella. Toki modernissa yhteiskunnassa kokonaisuuksien hahmottaminen ei ole aina yksinkertaista, enkä osaa itsekään luetella tyhjentävästi, pitäisikö asioita ja päätöksiä tehdä tunteella vai järjellä. Itse olen tottunut katsomaan maailmaa raadollisen realistisesti ja pyrin tekemään päätökset ja valinnat rationaalisesti. Yhteiskunta toimii kuitenkin tiettyjen lainalaisuuksien mukaisesti, jota ohjaavani tekijänä ei suinkaan vähäisimpänä ole raha.

P.S. Oma sijoitukseni nepsytutkimuksiin johtavalla polulla on jo yhden käden sormilla laskettava numero. Rakas läheiseni selvitti tämän asian puolestani.

Minä odotan täällä tunnelissa jossa valo kylmä hohtaa.
Jossa pimeän koirat ulvoen tuon kirkkauden kuoron kohtaa.
Kaikki kävi niin pian kun aina luulin, että vähitellen lähden.
Minä katuisin vaan en tiedä kuinka enkä edes minkä tähden.
Valittaisinko puoli ääneen, johda kotimatka kesken jääneen.
Missä miten päin täytyisi olla huutaisinko, joss täällä sittenkin oot!

PMMP – Lautturi