Muodollisesti pätevä, mutta osaamaton

Synkkyys valtaa mielen, itsetuhoiset ajatukset hiipii mieleen. Vilkas mielikuvitus on keksinyt monta tapaa tehdä itsemurha, jopa moninkertaisesti varmistaen. Arjessa (lue työssä) olen mielestäni kyennyt olemaan rationaalinen, vahva, empaattinen ja ammattitaitoinen ihminen. En tiedä onko ystäväni tai työyhteisöni koskaan kyenneet näkemään kuoreni läpi. Harvan voi vaikeaa kuvitella edes kuinka synkkiä ajatuksia ihmisellä voi olla, puhumattakaan siitä paha olo niiden ajatuksen taustalla on. Henkinen kipu ja tuska on ehkä jopa invalidisoivampaa, kuin kova fyysinen kipu.

Koen kuitenkin, että olen päätynyt elämässäni sellaiseen työhön, että pystyn kääntämään oman pimeän puoleni vahvuudeksi. Yhden käden sormista ei tarvitse käyttää montaa, kun voi laskea ne ihmiset, joille olen avannut edes jonkin verran omaa sielunmaisemaani, kuinka synkkä se on. Jos voisin palata ajassa taaksepäin 10 tai 15 vuotta ja pystyisin antamaan nuorelle minälle neuvoja, raahaisin itseni osaavan mielenterveysavun piiriin – se olis kyllä vaikeaa.

Suomessa terveydenhuolto on kuitenkin jonoutunut ja kriisiytynyt. Psykiatrisen hoidon osalta tilanne on oman ymmärrykseni mukaan huonoimmalla tolalla. Jonot pitkät, koska mielenterveyden hoito on viimekädessä lääkärivetoista. Psykiatri on lääkäri, joka ensin opiskellut lääketieteen lisensiaatiksi, eli lääkäriksi kuusi vuotta. Sen jälkeen pitää vielä erikoistua psykiatriaan, joka kestää toiset kuusi vuotta. Erikoistuvan lääkärin palkka ei ole myöskään ymmärtääkseni kuin noin puolet perus lääkärin palkasta. Näiden opintojen jälkeen ihmisellä on opintojen antama muodollinen pätevyys.

Muodollinen pätevyys on mielenkiintoinen käsite. Vaikka pääsääntöisesti opetus perustuu parhaaseen käytettävissä olevaan näyttöön perustuvaan tutkimustietoon, ei tämä kaikki tee kuitenkaan ihmisestä pätevää. Oman kokemuksen mukaan toisen ihmisen kokemuksia voi vaikeaa tai pääsääntöisesti jopa mahdotonta ymmärtää, jolloin myös auttaminen on myös yhtälailla hankalaa tai jopa mahdotonta. Omiin keskusteluihini, kokemuksiini ja kohtaamisiini perustuen mielenterveyden ongelmista kärsivälle ihmiselle kirjoitetaan reseptejä erilaisiin mielialalääkkeisiin jopa ensimmäisellä yleislääkärin vastaanotolla, jos uskaltaudut hakemaan apua ja kohtaamaan parhaimmilmasi totaalista vähättelyä ja ymmärtämättömyyttä. Terveyskeskuslääkäri voi olla se se seitsemän laudaturin ylioppilas hyväosaisesta perheestä, jossa kaikki puitteet elämän eri osa-alueilla on ollut kunnossa.

Mielialalääkkeet on kuitenkin todella rajuja lääkkeitä. Ne voi olla vaikuttamatta mielialaan lainkaan kohottamatta, mutta ne voi aiheuttaa lukuisia erilaisia sivuvaikutuksia. Siis sivuvaikutuksia, jotka vaikuttavat koko elimistön toimintaan huonolla tavalla, sitten lääkäri saattaa määrätä sivuvaikutuksiin toista lääkettä ja niin edelleen. Mielialalääkkeet eivät virallisen tiedon mukaan aiheuta riippuvuutta tai vieroitusoireita. Oman kokemukseni mukaan lääkkeistä ei välttämättä ole mitään apua, mutta sitten kun niiden käyttöä yrittää lopettaa, niin olo menee aivan karmeaksi ja sietämättömäksi, pahemmaksi kuin koskaan aiemmin ennen lääkkeen käyttämistäkään. Omien kokemusteni mukaan kuulemani mukaan tilanne tulkitaan usein mielenterveyden ongelmien pahenemisena, johon sitten määrätään taas jotain uutta lääkettä.

Suomessa ohjeet, lait ja säädökset kuitenkin edellyttävät, että sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaille ja potilaille pitää tehdä hoito- ja kuntoutussuunnitelma. Käytännössä tämä ei kuitenkaan kokemani ja kuulemani perusteella juurikaan toteudu. Eri palvelut on niin pirstaleisia, että kukaan ei osaa neuvoa niiden piiriin, saati sitten että mielenterveyden ongelmista kärsivällä olisi osaamista, voimia, jaksamista tai kykyä ylipäätään yrittää itse päästä näiden palveluiden piiriin.

Kuka jaksaa taistella oman oikeisturvansa eteen, samalla jos toimintakyky ei ole hyvä ja keskittymiskyky on olematon?

”Vapauden vankila”

Tätäkö elämä nyt on? Voisi olla, mennä ja touhuta aivan niin kuin haluaa, ei tarvitse kysyä keneltäkään lupaa tai selitellä, miksi haluaisi lähteä kaverin kanssa kaljalle. Nyt vaan lähinnä jumitan sohvalla – ei oikein huvita tehdä mitään. Menneisyys ja eletty elämä tuntuu turhalta – tulevaisuus tuntuu toivottomalta. Ei jumalauta, ei tämä mitään elämää ole. Toivottavasti tämä on vain joku vaihe, joka tulee puolet elämästä kestäneen ihmissuhteen päättymisen jälkeen.

Vittu, en mä kuvitellut, että nelikymppisenä ostelen Ikeasta liinavaatteita ja kodin käyttötavaraa. Mä luulin, että miehen homma on vain käydä Ikeassa syömässä lihapullat, kantaa ostoksia ja koota niitä tarvittaessa. Nyt mä kuitenkin mietin, että minkälaisia viherkasveja voisin hankkia ruokapöytään tai olohuoneeseen. Katselen netistä hiusten- ja parranhoitohoitotuotteita ja koneita parran trimmaukseen. Tämän päivän ainoa aikaansaannos on uuden polkupyörän hakeminen pojalle ja sen kokoaminen.

Mä olen huomannut omassa hiljaisuudessa ollessa sen, että stressitasot laskevat aika paljon – tai ainakin jonkin verran. Ainoastaan omassa päässä juoksee paljon ideoita ja ajatuksia – lopputulos on kuitenkin kuin jossain meemeissä, teen jotakin, hetken päästä huomaan touhuavani ja ajattelevani jotain aivan muuta. Mutta se, kun lapset pelaa pelejä tietokoneilla ja puhelimilla, sitten se homma menee sellaiseksi raivoimiseksi, että tulee niin paljon alatyylistä kielenkäyttöä, ettei omakaan mielestäni värikäs verbaalinen kielenkäyttö taivu sellaiseen, niin se on kertakaikkisen hermoja repivää. Ruutuaikaa on yritetty kyllä rajoitta, mutta sen noudattaminen vaatii äärimmäistä päättäväisyyttä. Siinä joutuu olemaan se mulkku vanhempi, joka asettaa ne rajat.

Tottakai säästä täytyy myös sanoa muutama sananen. Kun kesäkuu alkoi, nousin joskus aamupäivällä huonosti nukutun yön jälkeen syömään aamupalan ja juomaan pannullisen kahvia, mennäkseni takaisin sänkyyn rötväämään. Ulkona tuli rakeita niin että ikkunat ja ikkunalaudat paukkui. Välillä tuli räntääkin. Mietin siinä samalla ”sääaseman” hankkimista. Ihan siis semmoinen laite vaan, josta näkee sisälämpötilan, ulkolämpötilan, ilmankosteuden ja ilmanpaineen sekä muuta tärkeää, todella oleellista arjen tietoutta.

Ystävä koitti kovasti houkutella mökille saunomaan. Harkitsin kyllä kovasti lähtöä, mutta välimatkaa olisi tullut turhan paljon iltareissulle. Sitten saunan ohessa kuuluu nauttia myös saunajuomaa – se olisi häirinnyt turhan paljon perjantain suunnitelmia. Eskarilaisella loppuu eskari, koululaisilla loppuu lukukausi ja alkaa heidän pitkään odottamansa, ansaittu hengähdystauko. Loman alkua juhlistetaan tekemällä iso satsi rankalaisia ja kebabbia.

Sulla on lauantaipussi sekä hopeinen tussi
jolla unelmias piirtelet
Ja sä huokailet ääneen kumpa olisin jo aikuinen


-Mira Luoti – Hopeinen tussi-

Kun tuolissa on enää vain yksi jalka huterasti kiinni

Oletko koskaan kuullut ”jaksamisen jakkarasta”? Warden on tutkinut surua, jossa aihetta käsitellään voimavarojen ja reaktioiden näkökulmasta. Jaksamisen jakkara koostuu tuolin neljästä jalasta; menetyksen luone, muut samanaikaiset stressitekijät, sosiaalisesta tuesta ja omista voimavaroista ja resilienssistä. Itse koen oman elämäni sakkaavaan jokaisen jakkaran osalta. Tällä viikolla olin yhteydessä mielenterveyspalveluihin, jolloin kerroin pitkään vaivanneista ja pahentuneista itsetuhoisista ajatuksista. Itse vilkkaan mielikuvituksen omaavana olen ajatellut paljon erilaisia keinojakin, siten, että useampaa erilaista lopulliseen tulokseen johtavaa keinoa käyttäen olisi mahdollista tappaa itsensä, jos viimeinenkin hiillos sammuu elämänliekistä.

Aiemmin olen kirjoittanut blogiini elämänhistoriastani. Tuntuu, että aikuisiällä kaikki on lähtenyt sakkaamaan kiihtyvällä tahdilla. Nyt toukokuun alussa vuokrasin asunnon itselleni. Viimeiset vuodet melkein viidentoista vuoden avioliittovuoden ja melkein kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen on ollut lähinnä hermoja kiristää mököttämistä. Vuosi sitten psykiatrin vastaanotolla keskusteltiin, että hän tekisi minulle lähetteen kelan korvaamaan psykoterapiaan ja sekä parisuhdeterapiaan. Niitä ei ole vain tähänkään päivään mennessä kuulunut. Kyseisestä vastaanotosta ei näy kannassakaan muita merkintöjä, kuin vastaanoton päivämäärä. Minä sitten yritin parisuhdekriisin ollessa päällä hakea apua myös kirkon perheneuvonnasta. Siellähän käytiin kerran, jossa puolisolleni kirkastui se, että hän haluaa minusta eron. Hyvä kuitenkin, että hain apua, että jollain edes ajatukset kirkastuivat.

Täällä mä nyt istun yksin, omassa kämpässäni. Fiilikset on ollut hyvin vaihtelevat. Levottomuus on kuitenkin ja pysyy, sitten omatkin suunnitelmat muuttuu lennossa. Ehkä se olisi vaan opeteltava olemaan tällainen kuin on, vaikka tämä ei oikein ole sitä mitä mä itsekään haluaisin. Keskimmäinen kolmesta rakkaasta jälkeläisestä olisi halunnut tänään tulla kylään, mutta mulla on itsellä niin paska olla, että halusin olla itse itsekseni. Hän halusi eilenkin tulla kylään. Eilen kävin myös rakkaan kuopuksemme eskarin kevätjuhlissa. Olen todella kiitollinen, että puolisoni on jaksanut kaiken kaaoksen keskellä taistella, valittaa (kunnan päätöksentekijöille, päättävässä asemassa oleville viranhaltijoille sekä aluehallintovirastolle sekä hallinto-oikeudelle virheellisistä ja laittomista päätöksistä. Valitusten voittoprosentti on ollut täysi 100!) sekä valistaa varhaiskasvatuksen henkilöä, sekä ohjata heitä tiedon äärelle, kuinka tarkkaavuuden- ja ylivilkkauden kanssa elävän lapsen kanssa tulisi toimia. Rakas kuopus on saanut aivan käsittämättömän hyvän henkilökohtaisen avustajan – hänkään ei ole päässyt helpolla, ja hän on tehnyt sitä varhaiskasvatushenkilökunnan päivähoidon työntekijän palkalla.

Mua tavallaan pelottaa sanoittaa kaikkia näitä ajatuksia kirjalliseen muotoon. Jotkin harvat ihmiset lähipiiristäni tietävät jollain tasolla sen, että mulla luistaa hihna ajoittain aika huolella, kohta se ”hihnakin” katkeaa. Ei yhdellä tai useammallakaan ihmishengellä ole kenelläkään merkitystä; toki jos se ”tapaturmaisesti junan alle jäänyt” tai muutoin somaattisesti terve, kuollut nuori sattuu olemaan julkkis, niin silloin iltapäivälehdet nostaa aiheen hetkeksi esille, vaikka ihmisiä ne julkkiksetkin vain on.

Pahimmaksi tämän asian omasta mielestäni tekee se, että itse yhtenä pelinappulana sotekentällä joudun näkemään sen arjen todellisuuden, joka psykiatrisen hoidon saralla vallitsee. Jonot hoitoon lapsilla, nuorilla ja aikuisillakin on niin pitkiä, että siinä ehtii jono lyhenemään epäluonnollisin tavoinkin. En tiedä, haluaako kaikki edes saada apua, jos vain on niin umpikujassa, ettei enää näe ulospääsyä. Toki joillain taustalla on myös erilaisia traumoja, jonka lisäksi voi olla monenlaista laiminlyöntiä tai julmuuksien kohteeksi joutumista, jotka ovat rikkoneet pienen ihmisen psyykkeen jo elämän alkumetreillä.

En tiedä että mikä tästä ajasta tekee tämmöistä kun tää on. Ihmiset voi pahoin. Ihan terveydenhuollon ammattilaisetkin lähtee vaatimusten alla helpompiin paikkoihin töihin. Lääkärikunta lyhistyy tän suomalaisen byrokratian alle, kun potilaista tarvitsee lain vaatimien asianmukaisten hoitokertomusten lisäksi laatia todistuksia ja lähetteitä muille yhteiskunnan instansseille, jos haluaa saada apua. Olen päässyt / joutunut työni kautta muutaman kerran todistamaan sitä, kuinka lääkärikin näyttää vaikka tauolla kahvilla istuessaan sen ”ihmisen” ammatillisen kuorensa alta. Kaikki on väsyneitä ja kaikkia vituttaa. Onko tässä ajassa jotain pielessä, vai olenko minäkin jo kasvanut pullamössösukupolveksi, jolla on aikaa voida pahoin? Ei sota-aikoina syntyneet valittaneet pahaa oloansa, eikä heidänkään lapsensa, mutta sen jälkeen on tapahtunut mun mielestä suuri muutos. En tiedä olenko mä poikkeuksellisen avoin oman sukupuoleni edustaja, joka pystyy keskustelemaan omien lastensa kanssakin suoraan asioista. Silloin kun vielä asuin yhdessä heidän kanssa, aina kotona ollessani – kun en ollut töissä, sanoin jokaiselle hyvät yöt, kerroin heille kuinka tärkeitä he ovat ja kuinka paljon heistä välitän. Senkin olen nähnyt sotekentän pelinappulana, että koskaan ei tiedä, milloin kullakin on ”päivät täynnä”. Perusterve kolmekymppinenkin voi joutua tapaturmaan tai saada äkillisen sairauskohtauksen, jonka jäljiltä hänestä saadaan parhaassa tapauksessa hoidettua elinluovuttaja. 

 

En syntynyt ihmiskuntaa kaunistamaan, En syntynyt liioin lasia kallistamaan. Kai kohtalo tätä miestä nyt vie, kun rehevoittyy ja kapenee tie. Se johdattaa, minua minne lie, enkä tiedä mitä tulee vastaan. Lasi taas puoliksi tyhjä on, eikä täysikään helpota tuskaa. Nostan sen huulille, kun elämä kostaa, etsin tietäni tietäni taivaaseen, kuka sinne lopulta nostaa.

-Nuket / Jouni Hynynen, Elämä kostaa-

Liikunta on tärkeä osa kokonaisvaltaista hyvinvointia

Seesteinen unelma

Ihmistä ei ole luotu olemaan pelkästään passiivinen tai tekemään jotain staattista, kuten vaikkapa tietokoneella roikkumista. Tietokoneella ja älypuhelimella aika kuluu nykyään pelottavan äkkiä, jossain vaiheessa sitä vain havahtuu, että oho, onpa kello jo paljon.

Korona-aikana opiskelin korkeakoulututkintoa. Koronan alkuvaiheesta lähtien yhteiskunta alkoi sulkeutua kouluja myöten. Työpaikat, koulut sekä monet muut organisaatiot olivat pakotettuja digiloikkaan. Aiemmin työpaikoilla ei ole ollut vaikkapa etätyömahdollisuutta. Syitä on ollut monia, miksei jotain tietokoneella tehtäviä töitä olisi voinut tehdä etänä. Korona-aikana karanteenimääräysten myötä julkinen sektori joutui varmaan tekemään pisimmän digiloikan. Kyse on varmaan ollut aika pitkälti haluttomuudesta tehdä teknisiä muutoksia, kuten VPN-yhteyksien ja muiden tarpeellisten, mutta yksinkertaisten järjestelmien käyttöönottoa.

Minulle etäaika aiheutti paljon haasteita – aiheuttaa edelleenkin. Etäopetukseen, kokouksiin ja kaikkiin kotona tapahtuviin tapahtumiin on helppoa osallistua vaikka kalsarit jalassa. Digiloikan alkuvaiheessa mediassa oli hauskoja artikkeleita siitä, kun alakoululainen oli kotona webkamera päällä, sitten puolialaston isä ilmestyy kaikkien oppilaiden ruuduille. Omalla kohdallani opiskelu etenkin vähän kiinnostavien aiheiden kohdalla johti monenlaiseen multitaskaukseen. Saatoin selailla verkkolehtien uutisia ja pelailla puhelimilla samaan aikaan. Itse opiskelin päätoimisen, kokoaikaisen työn ohella pois lukien työssä tapahtuvat oppimisjaksot, jotka olin opintovapaalla niiden vaatiman intensiteetin vuoksi. Kaikille, tai ainakin useimmille opiskelijoille myös se kuuluisa ”viimehetki” on tuttu. Kun deadline puskee päälle, sitten tehtävää tehdään todella vauhdilla, yleensä myös yömyöhään asti.

Minäkään en ole sellainen stereotyyppinen adhd, joka kimpoilee ympäriinsä kuin flipperipallo, puhuu kaikkien päälle ja keskeyttää. Itselläni oireet ilmenee lähinnä pään sisäisinä ongelmina ja haasteina. Arjessa asioita unohtuu usein. Saatan keskittyä johonkin itseäni kiinnostavaan projektiin tai peliin sellaisella intensiteetillä, että teen asiaa heräämisestä lähtien aina nukkumaan menemiseen saakka. En ole oppinut kesyttämään itseäni, se vaatisi työtä. Impulsiivisuuttani olen pyrkinyt hillitsemään parhaani mukaan. Monesti tylsistyttyäni olen saattanut helpottaa ahdistuneisuuttani sekä päänsisäistä levottomuuttani alkoholilla. Sitten meno on pahimmillaan todella hölmöä ja harkintakyky saattaa olla aivan nollissa. Itse saan tehtyä kunnon kokonaisvaltaista nollausta vain intensiivisellä liikunnalla. Kuntosalilla painojen kanssa ryskäessä tai thainyrkkeilyssä ajantaju katoaa ja keskittyminen on siinä hetkessä. Liikunta tunnetusti vapauttaa myös kehon omaa luonnollista onnellisuuden tunnetta tuottavaa välittäjäaine endorfiinia. Kevytkin liikunta toimii parhaimmillaan hyvin. Olenkin asettanut itselleni tavoitteen tälle kuluvalle vuodelle lisätä liikuntaa. Liikunnalla haluan mielen hyvinvoinnin lisäksi ylläpitää ja parantaa fyysistä kuntoani, jota tarvitsen elannon hankinnassani työssä. Olen onneksi löytänyt ajoittain hyvin intensiivisen ja ajattelua vaativan työn, jossa koen olevani parhaimmillani paineen alla.

Achtung!

Achtung

Lääkärin kanssa pidetty miitti 29.7. Lisää lääkkeitä, ei mahdollisuutta kokeiluun toivomallani täsmälääkkeillä, stimulanteilla. Nyt sitten menee duloksetiinia 1 x 60mg, bupropionia (Voxra) 1 x 150mg sekä olantsapiinia 0,5-1 x 3. Ensimmäisinä päivinä 29.7. alkaen olo tuntui melko hyvältä. Sen jälkeen olo onkin sitten ollut melkoisen huono; paniikkikohtauksia ja syömisvaikeutta, nieleminen ei meinaa onnistua. Edelleen pitäisi ensin saada bentsodiatsepiinit lopetettua kokonaan. Ajoittain tuntuu, että aivan vitun sama, että olkoon koko paska ja tekisi mieli vetää elämä pöntöstä alas. Nyt sitten olon saa siedettäväksi alkoholilla. Muuta toimivaa keinoa ei oikein ole, tai en ole löytänyt. Rentoutumista tai muusta vastaavasta en ole saanut apua. Heräämisen jälkeen olo on aina parhaimmillaan, oli se sitten aamulla yöunien jälkeen tai päiväunilta noustessa. Tunnin sisään ahdistus ilmoittaa olemassaolostaan tasaisesti lisääntyen. Toimintakyky on mennyt vain huonommaksi.

Ihana kesä!

Toukokuussa odotin kovasti opintojen loppuun saattamista, jotka onnistuivat suunnitellusti ajallaan, nopeammassa tahdissa kuin opetussuunnitelman mukaan mennessä olisi mennyt. Oma fiilis ei kuitenkaan valmistumisen kynnyksellä ollut kovinkaan juhlava. Läheiseni jaksoi ahkerasti valmistella minulle juhlat omien työkiireiden ja arjen hulinan keskellä – itsellä oli aivan kaikkeni antanut, tyhjä olo. Juhlien järjestämisestä olen todella, todella kiitollinen. Valmistujaisjuhlien jälkeen oli enää viikon verran töitä, jonka jälkeen alkoi myös hartaasti odotettu kesäloma. Lähes täydellinen motivaation puute oikeastaan minkäänlaiseen toimintaan vaivasi kesälomalla kuitenkin. Kiireiset vuodet ja ajatuksia täynnä vilisevä pää ei sitten oikein keksinyt mitään järkevää. Vielä vähemmän järkevää oli lähteä turruttamaan omaa oloa ja tyhjentämään juoksevia ajatuksia päästä alkoholilla. Ei siinä ystävien tarvinnut montaa kertaa ehdottaa lähtemistä johonkin kesätapahtumaan, kun olin jo mukana menossa.

En koe tuntevani mitään suoranaista himoa alkoholiin. Lähinnä tavoitteena on ollut saada helpotusta omaan oloon, joka on ollut pitkään levoton ja ahdistunutkin. Oikein mistään en ole saanut nautintoa moottoriajoneuvoja lukuun ottamatta, joilla ajellessa kaikki muu unohtuu. Silloin osaan elää hetkessä ja keskittyä täysillä siihen, mitä olen parhaillani tekemässä. En osaa mieltää itseäni alkoholistiksi, mutta olenko kuitenkin olla alkoholisti? Kesällä on helppoa lähteä nautiskelemaan juotavaa erilaisiin tapahtumiin. Loman aikana juominen kuitenkin saattoi helposti venähtää kahteen päiväänkin, silloin kun tuli viikonloppuna liikenteeseen lähdettyä. Onnistuinpa yhdellä reissulla juomaan itseni siihen kuntoon, ettei enää jalatkaan oikein kantaneet, jonka seurauksena syntyi sitten erilaisia vammoja ja ruhjeita. Sellainen toimintahan kyllä kertoo itsellenikin, ettei homma ole silloin enää ihan terveellä pohjalla. Itse rymytyt fyysiset kolhut olen toki oppinut itse nuolemaan. Pahinta on kuitenkin ollut puolison totaalinen kyllästyminen alkoholin käyttöön, joka on vuosien saatossa ollut ajoittain hyvinkin rajua, jolloin olen joutunut monenlaisiin ongelmiin ja tappeluihinkin. Viimeisten vuosien aikana aikana alkoholin käyttö kuitenkin harventunut runsaasti siitä, mitä se nuorempana on ollut; vuoden aikana useampana kuukautena useana viikonloppuna.

Läheisen totaalinen kyllästyminen on kuitenkin johtanut siihen, että yli vuosikymmenen kestänyt yhteiselo uhkaa päättyä. Arjen keskellä unohtuu totaalisesti välillä muiden huomioiminen, kun oma pää ei ole sellaisessa kunnossa, että pystyisi rentoutumaan ja nauttimaan läheisten kanssa siitä, mitä ympärillä on.  Nämä tapahtumat antoivat kuitenkin taas omanlaisensa potkun perseelle, että olin paikalliseen terveysasemaan yhteydessä, tiedustellen olisiko ADHD diagnostiikan suhteen tehtävissä mitään. Yhteydenottoon minua rohkaisi myös se, että tiesin sen lääkärin lähteneen pois, jonka kanssa ei vuorovaikutus sujunut. Hoitajan kanssa olimme jo aiemmin keskustelleet, että kyseinen lääkäri on terveysasemalla vain kesään saakka. Mielestäni lääkäreiden vaihtuminen harvoin on kenenkään etu, mutta silloin, jos luottamuksellisen suhteen muodostuminen ei onnistu, näen sen erittäin hyvänä asiana.

Kulunut kesä on tähän saakka ollut erittäin hyvä sään puolesta, josta olen osannut nauttia, ainakin ajoittain. Perhe-elämän kriisiytyminen on kuitenkin tehnyt elämästäni entistä suurempaa kärsimystä. Mikään ei oikein kiinnosta eikä huvita. Jatkuva jumittaminen, saamatta aikaan mitään järkevää kyllä sujuu luonnostaan. Mutta kun aamulla herää, ahdistus ilmoittaa heti olemassa olostaan. Työntekokaan ei oikein ole ollut mielekästä. Työympäristössä ja työntekopaikassani tapahtui keväällä muutoksia, joiden vaikutus ei omaan jaksamiseen ole ollut lainkaan mieluisa. Työn välitön kuormitus on vähentynyt, mutta samaan aikaan myös keskittymistä vaativan työn osuus vähentynyt, joka on tähän asti ollut työni suola. Tällä hetkellä tuntuu, että elämänhalukin on kadonnut.  Olen pelonsekaisin tuntein pohtinut, että mitä tulee tapahtumaan ja mitä tästä kaikesta seuraa. Oltuani yhteydessä terveydenhuoltoon, silloin sain tämän viikon lopulle ajan psykiatrille – kuulemma harvinaisen hyvä tilanne,  että erikoislääkärille saa ajan parin viikon päähän. Minä olen kyllä vahvasti eri mieltä tilanteen hyvyydestä ja hoitoyksikön laadukkuudesta, jos puhutaan viikkojen odotuksesta. Tämä kesä on kyllä ollut suoraan sanottuna täysin perseestä. Kunpa omaisin sellaisen keskittymiskyvyn, jotta pystyisin keskittymään ja nauttimaan arkisista asioista. Toinen taito, jonka osaamisesta olisin iloinen, että osaisin hukuttaa itseni vaikkapa suoratoistopalveluiden ja äänikirjojen maailmaan, mutta kun ei riitä keskittymiskyky niihinkään. Erilaisella hömpällä olisi mukava pyrkiä hautaamaan jatkuvat negatiiviset ajatuskierteet, sekä niistä aiheutuvan järjettömän pahan ahdistuksen. Luulen, että psykiatrin tapaaminen tulee olemaan täysi pettymys suhteessa odotuksiini. Sitten en tiedä mitä teen – tuntuu, että yhdelle ihmiselle on annettu liian suuri taakka kannettavaksi. Toivoisin, että saisin jonkun selityksen omaan pahaan olooni; olkoon syy sitten mielenterveyden ongelma, aivovamma, ADHD, persoonallisuushäiriö tai mikä tahansa. Mutta tämä elo on liian raskasta, kun tuntee, että olo ei ole hyvä eikä elämä maistu eikä luista. Pidempään häirinneet ajoittaiset uniongelmat muiden edellämainitsemieni haasteiden kanssa on myös saanut ajoittain toivomaan iltaisin, että kunpa nukahtaisin, mutta ei tarvitsisi enää koskaan herätä tähän painajaiseen. Kuolemaa en pelkää, lukuun ottamatta sitä hetkeä, että kuolema olisikin tuskallinen.

Mitä suuremmat odotukset – sitä korkeammalta putoaa, sen jouduin taas kerran oppimaan, ehkä kovimman kautta.

Tuuliajolla

Neuropsykiatristen haasteiden olemassaolon selvittely on ollut kyllä todella vaikea prosessi. Tie tähän selvittelypolun alkuun on ollut myös pitkä ja ajoittain kivinen – matkalle mahtuu paljon niin ylä- kuin alamäkiäkin. Olen itse esittänyt terveydenhuollon ammattilaisille selvittämispyynnön nepsyoireista vuonna 2019. Prosessin alkuun saaminen oli todella yskivää. Kun prosessi viimein saatiin käyntiin, psykologin tutkimukset tehtyä, joiden lopputuloksena oli hyvinkin yksiselitteinen lausunto; kriteerit täyttyvät selkeästi sekä tarkkaavaisuuden että impulsiivisuuden osalta. Mutta jottei asiat olisi liian yksinkertaisia, vaikuttaa prosessin ongelmat alkaneet diagnoosin vahvistamisen kohdalla, kun vihdoin koitti se aika, että pääsin lääkärin pakeille tämän vuoden alussa. Lääkäri alkoi sitten tekemään omaa mielentilaselvitystään. Erotusdiagnostiikkaa ja poissulkua muiden psykiatristen häiriöiden osalta. Vastaanottoaikojen välissä on ollut aina noin kuukausi. Sekään ei helpota minua. Nyt on sitten sukset mennyt ristiin hoitavan lääkärin kanssa. Lääkäri on sitä mieltä, että psykologin diagnostiikan aikana käytössäni ollut, pienehköllä annoksella menevä bentsodiatsepiinilääkitys ei olisi saanut olla käytössä. Sellaisesta ei kukaan osannut kertoa aikaisemmin missään vaiheessa prosessia. Bentsodiatsepiinit ovat olleet itselläni ainoa lääkeryhmä, joka on auttanut elämäni aikana ahdistukseen ja paniikkioireisiin. Lääkekokeiluja kaiken parantavilla MAO-estäjillä, SSRI- ja SNRI ryhmän lääkkeillä on kyllä tehty useita, vuodesta 2007 lähtien, joista kaikilla lääkkeillä on tullut haittavaikutuksia, ilman mainittavia hyötyjä. Viimevuosina niitä on jopa kokeiltu parantamaan tarkkaavaisuuden ongelmia, tuloksetta!

Nyt tilanteeni on vaan, ja kelluu. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Olen täysin neuvoton. Viimeisimpien tietojen valossa minun pitäisi lopettaa bentsodiatsepiinien käyttö, olla vähintään kolme kuukautta käyttämättä niitä, jonka jälkeen lääkäri arvioisi uudestaan psykologin jo tutkimia asioita. Perusteluita pyydättäessä lääkäri ei niitä suostunut kertomaan, tai sitten hän ei niitä osannut kertoa. Lääkäri ei kuulemma ehtisi hoitamaan lainkaan potilaita, jos potilaalle pitäisi kertoa heidän kysyessään, että mihin tieteelliseen näyttöön asiat perustuvat. Loppukaneettina hän vetosi omaan ammattiasemaansa ja koulutukseena. Argumentum ad auctoritatem, eli auktoriteettiin vetoaminen. Lääketieteenhän pitäisi olla vahvasti näyttöön perustuvaa (evidence-based medicine, EBM). Ajankohtaisen, parhaan näytön tunnollista, selkeää ja harkittua käyttöä yksittäisten potilaiden hoitopäätöksien tekoon. Näyttöön perustuvan lääketieteen käytäntö tarkoittaa kliinisen asiantuntemuksen ja parhaan käytettävissä olevan, systemaattisen tutkimuksen tuottaman näytön yhdistämistä. Lähinnä tuntuu siltä, että minut tuupattiin tuuliajolle merelle veneellä, josta on tulppa irrotettu. Antaa ajan kulua ja odotellaan, milloin vene uppoaa.

**************************************
Postissa uus maksumuistutus,
puuttuu kokonaan itseluottamus
Mailissa uus lainahakemus,
Se on pelkkä mielikuvitus
Ahdistukseen vedät kossua,
sitten syytät siitä sossua
Skidit ne, itkee vierellä,
totuutta sä alat kierrellä

Ei edes hetkellistä onnea
Nää ei oo pelkkii huhuja,
ihan jokapäiväsiä juttuja
Et edes muista sun muksuja

KÄTYRIT – LÄHIÖMUTSI

Onko itsetuhoisia ajatuksia?

Kun olen miettinyt jo useamman päivän, että kuinka oloa voisi saada jotenkin kevyemmäksi. Kun olen vatvonut asioita, mitä kertoisin, jos olisin yhteydessä päivystykseen – rohkaistun soittamaan. Puhelu ei kuitenkaan johtanut mihinkään, ainakaan sillä hetkellä. Toki siitä käynnistyi terveydenhuollon organisaation sisäinen koneisto, jossa puheluuni vastannut terveydenhuollon ammattilainen alkoi selvittämään eri tahoilta mahdollisuuksia yrittää saada helpotusta olooni. Eihän tälle asialle mitään saatu tehtyä vuonna 2020.

Loppusyksyllä 2020 pääsin pitkän odotuksen jälkeen neuropsykologisiin ADHD tutkimuksiin, jossa prosessi eteni psykologin tutkimusten merkeissä, erilaisten prosessiin kuuluvien asioiden selvittämisellä. Näihin kuuluu muun muassa karkea seula, jossa kartoitetaan mahdollisten ADHD oireiden ilmenemistä. Sen jälkeen ohjeistusta erinäisistä menneisyyden dokumenttien tarpeesta, jotka toimitin seuraavalla tapaamiskerralla. Näitä olivat muun muassa peruskoulun todistukset. Vanhoja todistuksia ja muita dokumentteja toimittaessani tehtiin myös diagnostinen haastattelu asianmukaisten menetelmien mukaisesti, jossa selviteltiin elämän ja arjen sujuvuutta elämän eri osa-alueilla. Sen jälkeen tutkimuksiin sisältyi psykologin toimesta omaisten haastatteluita. Lopputulemana psykologin lausunto on mielestäni hyvin yksiselitteinen, jossa yhteenvedossa todetaan diagnostisten ADHD kriteereiden täyttyvän. Yhdistetty muoto, tarkkaamattomuus, yliaktiivisuus ja impulsiivisuus. Psykologihan on se ammattihenkilö, joka tekee taustaselvitykset elämän kulusta ja arjen haasteita. Varsinainen diagnoosin asettaminen ja lääkityksen tarpeellisuuden arviointi kuuluu aiheeseen perehtyneelle lääkärille, käytännössä omassa tapauksessani psykiatrille.

Lääkärille varattiin aikoja heti psykologin toimesta, kun olimme käyneet yhdessä lävitse yhteenvedon. Ensimmäiset lääkäriajat olivat saatavilla vasta tämän kuluvan vuoden 2021 puolella. Varattiin heti ensimmäinen mahdollinen soittoaika, joka oli saatavilla, sekä vastaanottoaika. Kun vuosi oli vaihtunut ja koitti se päivä, jolloin lääkäri soitti, oli varattu aika sen mittainen, että siinä lääkäri lähinnä päätyi toteamaan tilanteen; jatkekaan keskustelua ja kartoitetaan tilanne vastaanotolla. Lääkäri pyrki puhelussamme esittämään asian hoitamista yhteisymmärryksessä, josta esitin perustellusti oman eriävän näkemykseni. Tämän soittoajan osalta katson ainoastaan tuhlatun kaikkien osapuolten aikaa. Olin yhteydessä hoitajaan, jonka kanssa olen aiemmin asioita hoitanut. Hän otti sujuvasti kopin asiastani. Samana päivänä sain hoitajalta vielä puhelun, jossa hän kertoi ajan järjestyneen toiselle lääkärille hieman nopeammin. Sen vastaanoton aika ei ole kuitenkaan vielä koittanut tätä tekstiä kirjoittaessani. Asiani hoitaakseen ottanut lääkäri oli määrännyt erinäisiä elimellisen puolen tutkimuksia vielä tehtäväksi ennen vastaanottoaikaa. Kuluvalla viikolla olen käynyt prosessiin kuuluvasti käynyt kusemassa purkkiin, eli antamassa virtsanäytteen huumausaine seulaa varten. Tämä luonnollisesti toteutetaan valvotusti hoitajan seisoessa vieressä, kun yrität itse saada kustua purkkiin toisen vahtiessa vieressä. Huumeita en käytä, eikä siitä myöskään ole epäilyä puheiden perusteella, mutta tämäkin on prosessiin kuuluva osa. Lisäksi kuluvalla viikolla on otettu lääkärin määräämien tutkimusten mukaisesti myös sydänfilmi, jolla ymmärtääkseni poissuljetaan sydänsairauksien olemassaolo. Lisäksi laboratoriossa otettiin lukuisia eri verinäytteitä, joilla katsotaan elimistön terveydentilaa ja toimintaa. Verta otettiin melkein kymmeneen eri putkeen tarpeellisia tutkimuksia varten.

Suomessa ei psyykkisiin vaivoihin saa apua nopeasti. Se on nähty. Jos sairastut psykoosiin, silloin pääset tai joudut hoitoon, muutoin saat kyllä odottaa, ehdit vaikka tekemään itsemurhan odotellessasi. Mutta eihän suomalainen mies apua tarvitse, saati että hakisi sitä. Osa totuutta myös on, että ei ole olemassa oikotietä onneen. Itse kuitenkin lottovoiton toivossa soitin päivystykseen loppuvuodesta 2020 – tuloksetta. Olen ollut hyvin odottavaisella mielellä, että voisiko ADHD lääkityksestä löytyä apua omaan elämääni. Olen täällä kirjoituksissani jo aiemmin kertonut jonkin verran taustaa, kuinka elämäni on kulkenut ennen tätä päivää. Koko tämä alkanut vuosi on ollut tuskaa. Lähinnä suurin vitutus aiheutuu omasta saamattomuudesta, jonka en miellä johtuvan laiskuudesta, joka hoituisi ottamalla itseä niskasta kiinni, kuten aiempien sukupolvien aikana on ollut tapana sanoa. En ole koskaan kysyttäessä kertonut, että itselläni olisi itsetuhoisia ajatuksia. Tähän voin kirjoittaa, että välillä on kyllä vuosien saatossa käynyt mielessä ajatuksia tästä kärsimyksestä eroon pääsemisestä. En ole itseäni koskaan vahingoittanut itseni vahingoittamistarkoituksessa. Alkoholin voimalla on menneisyydessä kyllä tapahtunut mitä typerämpiä asioita, täysin tahtomattani. Ihmisellä on yksi elämä, jonka haluan itse elää täysillä. Tämä ei kuitenkaan tällä hetkellä lähellekään täysin toteudu. Koen, että omat voimavarani on aivan lopussa, lähinnä vaan vituttaa. Tarkemmin kuvailtuna tuo vitutus on syvää ahdistusta, syksyllä palanneet paniikkikohtaukset eivät ole ainakaan helpottaneet. Kaikki energiani tuntuu kuluvan siihen, että saan pidettyä oman pääni pinnan yläpuolella. Vuosien saatossa on usein kaduttanut, etten ole jaksanut olla perheenjäsenilleni läsnä sillä tasolla, kuin haluan. Ei vaan jaksa! Nyt minulla on odotukset kuitenkin erittäin korkealla edessä häämöttävän lääkärin vastaanoton suhteen. Tällä hetkellä elämässä kaikki osa-alueet tuntuvat olevan päin helvettiä. Töissä jaksaminenkin on ollut pidempään vähän niin ja näin, muista asioista puhumattakaan.  Työ on kuitenkin ollut itselleni henkireikä, joka antaa ainakin yhtä paljon kuin se ottaa.



I tried so hard and got so far
But in the end, it doesn’t even matter
I had to fall to lose it all
But in the end, it doesn’t even matter

Linkin Park – In The End

Paistaa se aurinko joskus risukasaankin

Rakas päiväkirjani, pitkästä aikaa on taas ainakin hetkellisesti parempi fiilis. Nyt on ollut taas pidempi vitutusjakso. Olen ollut väsynyt päivisin. Tuntuu etten saa illalla unta. Päivällä keskittymiskyky ei riitä niihin asioihin, jotka olisivat opinnoissa etenemisen edellytys. Asiat hoituvat kuitenkin sitten sillä viime hetkellä. Tänään aamun heräämisen jälkeisen kankeuden hälvettyä on ollut hyvä fiilis, vaikka herätyskellon soidessa väsytti ja vitutti. Olen pohdiskellut elämää ja syntyjä syviä. Huomenna perjantaina tapahtuu jotain mukavaa, jota olen odottanut usean päivän ajan. Tämä koko elämä kuitenkin tuntuu olevan yhtä vitun suorittamista. Ulkoiset tekijät painostavat tekemään erilaisia asioita, jotka eivät ole kiinnostusprioriteeteissa listalla ykkössijalla. Ne asiat ovat kuitenkin sellaisia, että ne on pakko hoitaa. Ne vaikuttavat omaan asemoitumiseen tässä yhteiskunnassa, jonka kuvittelen näyttävän samalta kuin muurahaiskeko näyttää sisältä – tosin sillä erotuksella, että muurahaiset ovat ahkeria ja järjestelmällisiä. Me ihmiset joudumme usein toimimaan ulkoisten odotusten ja vaatimusten mukaisesti. Siitä voi oma etu ja rationaalisuus olla kaukana.

Koko tähänastinen elämä vaikuttaa olleen jonkinasteista suorittamista. Tiedän, että ihmiset suorittavat paljon oman terveytensä kustannuksella. Tulee erilaisia kansansairauksia, joita sitten ruvetaan hoitamaan lääkkeillä. Yhteiskunnan vaatimukset siis pakottavat tekemään meitä sellaisia asioita, jotka vievät aikaa pois meidän omien perustarpeidemme hoitamiselta, kuten liikunnalta ja pitää meidät itsemme poissa meille tärkeän lähipiirin ulottumattomilta. Siis jos kuulut siihen onnekkaaseen ryhmään, että sinulla on ympärilläsi lähipiiriä, joiden seurassa viihdyt, sekä ihmisiä, jotka ovat elämässäsi merkityksellisiä.

Istun kirjoittamassa tätä tekstiä pöydän äärellä. Hörpin kylmää kofeiinipitoista limonadia katsellen ikkunasta, kun ihmiset kiitävät kadulla kiireisen näköisinä. Ei toki kaikilla vaikuta olevan kiire, jotkut ovat selkeästi huolehtimassa omasta hyvinvoinnistaan; urheiluvaatteet yllä hölkäten. Ehkä nämäkin asiat voivat olla vain minun näkemyksiäni, joita ei kukaan voi kiistää minun subjektiivisina päätelminäni. Kiireisen näköiset, sähköpotkulaudoilla kiitävät ihmiset saattavat kiitää heille tärkeiden henkilöiden luokse. Muodikkaisiin urheiluvaatteisiin sonnustautunut trendikkään näköinen lenkkeilijä saattaa olla yhtä lailla henkisesti pahoinvoiva, pakonomaisesti urheileva, huonosta itsetunnosta kärsivä ihminen. Kaikki ei välttämättä siis ole sitä miltä näyttää. Nämä ovat minun näkymäni vilkkaalle kadulle pöytäni äärestä. Ajatukseni kumpuavat oman elämänkokemukseni myötä nähdyistä erilaisista tilanteista.

Meillä jokaisella on oma elämänpolkumme, jonka olemme jo kulkeneet ja mihin tulemme kulkemaan. Aina emme voi itse vaikuttaa aktiivisesti elämämme suuntaan. Ajoittain epävarmuus kalvaa sisintä niin perkeleesti. Olemme kaikki yksilöitä, joiden elämän arvot ja toimintamallit ovat muokkautuneet vallitsevan ympäristömme myötä tai seurauksena. Jotkut meistä tekee päätöksiä puhtaasti järjellä, toiset tunteella. Toki modernissa yhteiskunnassa kokonaisuuksien hahmottaminen ei ole aina yksinkertaista, enkä osaa itsekään luetella tyhjentävästi, pitäisikö asioita ja päätöksiä tehdä tunteella vai järjellä. Itse olen tottunut katsomaan maailmaa raadollisen realistisesti ja pyrin tekemään päätökset ja valinnat rationaalisesti. Yhteiskunta toimii kuitenkin tiettyjen lainalaisuuksien mukaisesti, jota ohjaavani tekijänä ei suinkaan vähäisimpänä ole raha.

P.S. Oma sijoitukseni nepsytutkimuksiin johtavalla polulla on jo yhden käden sormilla laskettava numero. Rakas läheiseni selvitti tämän asian puolestani.

Minä odotan täällä tunnelissa jossa valo kylmä hohtaa.
Jossa pimeän koirat ulvoen tuon kirkkauden kuoron kohtaa.
Kaikki kävi niin pian kun aina luulin, että vähitellen lähden.
Minä katuisin vaan en tiedä kuinka enkä edes minkä tähden.
Valittaisinko puoli ääneen, johda kotimatka kesken jääneen.
Missä miten päin täytyisi olla huutaisinko, joss täällä sittenkin oot!

PMMP – Lautturi

Syy-seuraussuheet

Kumpi oli ensin, muna vai kana? Olen aiemminkin pinnallisesti kirjoittanut omasta nuoruudestani. Jos asioita rupeaisi käymään läpi syvällisemmin, kaikesta säädöstä voisi varmaan kirjoittaa elämänkerrankin. Nyt on menossa Venlafaxin -lääkkeen lopettaminen. Lääkettä on tullut syötyä noin 6-7 vuotta, en muista tarkalleen että kuinka pitkään. Annos on ollut 150mg vuorokaudessa aamuisin. Aloitin tiputtamaan annosta sovitusti, omasta tahdostani, koska en koe saaneeni lääkkeestä mitään havaittavaa vaikutusta. Tiputuksen ensimmäiset kaksi viikkoa alennettu annos oli 75mg vuorokaudessa, aamuisin. Tänään on kolmas päivä annoksella 37,5mg vuorokaudessa, aamulla otettuna. Nyt alkaa puskemaan sitten läpi niitä lopetusoireita – kun vieroitusoireitahan masennuslääkkeiden lopettaminen ei virallisen totuuden mukaan aiheuta. Välillä tuntuu siltä niin kuin tulisi helvetinmoinen lisälyönti sydämeen. Mutta se jymäys ei kuitenkaan vaikuta tulevan sydämestä, vaan se lähtee päästä. Se on sellainen mellevä säpsäys, joka lyö kropan läpi päästä jalkoihin asti. Silmissä sumenee myös sadasosasekuntien hetkeksi.

ADHD tutkimuksiin odottelen edelleen pääsyä. Odotus on jatkunut varsinaisesti kuluvan vuoden alusta. Omia elämänhaasteita on yritetty hoitaa lääkkeellisesti ilman mainittavaa menestystä masennus- ja ahdistuslääkkeillä. Viime vuonna kuitenkin aloin saada läheiseltä ihmiseltä hienovaraisia ja vähän suorempiakin vihjauksia, että mun elämän haasteet saattaisivat selittyä neuropsykologisilla syillä. Jälkeläisellä on todettu koulutaipaleen alussa ADHD, johon aloitettiin lääkitys, jolla vaste on erittäin hyvä, mahdollistaen fiksun ihmisen oppimisen kykyjensä mukaisesti.  Sain taannoin käsiini vihkon, jossa on päiväkodin ja kodin välistä viestintää itsestäni, pienenä ja viattomana lapsena. Päiväkodissa on sattunut tapahtunut paljon. Tuli aika herkkä olo lukiessa kuusivuotiaan itsensä menoa ja touhotusta. Silloin on siis tutkittu MBD:tä. Minimal Brain Dysfunction (MBD) on siis ADHD:n (Attention-Deficit/Hyperactivity Disorder) edeltäjä. Silloin ei ole diagnoosia tullut, vaikka meno on ollut hyvin levotonta. Toisaalta ajattelen, että ehkä ihan hyvä, ettei silloin ole MBD diagnoosia tullutkaan, koska hoitomenetelmät ovat kehittyneet viimevuosituhannelta aika paljon.