Pään sisällä tuntuu jäytävä vitutus. Miltei jatkuvasti olo tuntuu tyhjältä – ja elämä merkityksettömältä. Päässä pyörii jatkuvasti tekemättömät tehtävät, ja niitä tuntuu riittävän. Puhelimen pikaviestimiin pukkaa viestiä, sähköpostia tulee useaan osoitteeseen. Ei edes huvita lukea niitä. Pitäisi selvittää aikatauluja, kuinka tulevaisuuden tekemisiä pitäisi järjestellä. Mutta kun vaan huvita. Pelaaminenkaan ei tunnu hyvältä; pelit ei suju ja siitäkin syystä alkaa vituttamaan. Aika sujuu nettiä selatessa. Alan etsimään jotain äänikirjaa, jota alkaa kuuntelemaan, sitten löydän itseni jonkun iltapäivälehden sivuilta lukemassa jotain paskaa, joka sekin alkaa vaan vituttamaan. En voi välttyä ajatukselta, että mikä vittu mua vaivaa!?
Toisaalta olen saanut tehtyä paljon asioita. Silti päänsisäinen tyhjyys, tai ainakin tunne siitä vaivaa. En ole ollut koskaan sellainen ihminen, joka kirjoittaisi päiväkirjaa. Sosiaalisen median aikakautena olen kuitenkin ajoittain purkanut pahaa oloani jollain tasolla someen. Olen huomannut, että nämä paskat fiilikset pistää mielen maahan etenkin syksyisin. Ei siihen ole mitkään kemialliset yhdisteetkään auttaneet – olen vuosien saatossa syönyt montaa erilaista paskaa lääkettä, joita on määrätty paniikki-, ahdistus- tai masennusoireisiin, minun kuitenkaan saamatta niistä hyötyä. Syksyisin etenkin valoisat ja kirkkaat päivät tuntuvat vittumaisilta. Synkkinä ja pimeinä päivinä mieli pysyy tasaisen latteana. Valoisana päivänä saattaa tuntua ylitsepääsemättömältä lähteä jonnekin avoimille paikoille. En tiedä, mikä avoimissa paikoissa ahdistaa. Saattaa tulla tunne totaalisesta hallinnan menettämisestä. Siltaa saattaa tulla ajatus, mitä jos hyppäänkin tuosta alas. Joskus talvella, avoimella, jääpeitteisellä vesistöllä hiihtäessä on tullut sellainen täysin järjetön tunne, että painovoima katoaa. Tällaisessa tilanteessakin pystyn ajattelemaan selkeästi, että eihän sellainen ole mahdollista. Mutta miksi vitussa mun aivot kuitenkin saa elimistön reagoimaan siten, kuin kyseessä olisi oikeasti tilanne, jossa vaara uhkaa. Ymmärrän totaalisen hyvin, ettei maan vetovoima voi lakata olemasta yhden ihmisen kohdalla. Omalla järjelläni olen tulkinnut näitä oireita paniikkikohtauksiksikin. Somaattisesti mulla ei todettu minkäänlaisia sairauksia eikä vammoja, muttei niitä ole tosin koskaan tutkittu tai poissuljettukaan. Ei toki ole olemassa mitään todellisia viitteitä, etteikö sellaisia voisi ollakin. Kyllähän lotossakin joku voittaa monesti vuodessa päävoiton arvattuaan 7 oikeaa numeroa.
Elämässäni on kaikki hyvän elämän elementit. Lähipiiri joutuu kärsimään jatkuvasti kärttyisästä, kärsimättömästä ja keskittymiskyvyttömästä vanhemmasta sekä puolisosta. Ei riitä, että itseä vituttaa – vituttaa muidenkin puolesta. Ei auta positiivinen ajattelu eikä rentoutusharjoitukset. Tämä elämäni tunneskaala on saatananmoista vuoristorataa. Paljon paskaa, mutta toisaalta positiivisena asiana voi mainita, ettei unettomuus ole ollut nyt riesana. Herääminen sitä vastoin on yhtä helvettiä, kun sen joutuu tekemään herätyskellon tahtiin. Tätä omaa päänsisäistä ajatusten kimpoilua ei ole lainkaan helpottanut teini-ikää lähestyvän adhd-diagnoosin omaavan jälkeläisen oikuttelut. Hänellä on varmaan omia henkisiä ikään liittyviä kasvukipuja sekä impulsiivisuudesta ja ylivilkkaudesta johtuvaa keulimista.
Oma adhd tutkimuksiin pääseminen on venynyt jatkuvasti. En voi välttyä miettimästä, olisiko se mulle jonkinlainen henkilökohtainen lottovoitto, jos saisin itsekin adhd-diagnoosin, jos sellainen testeissä diagnosoitaisiin. En todellakaan halua olla tarkoituksella mulkku, mutta sellainen mä vaan taidan olla itselleni tärkeimpien ihmisten seurassa. Muussa elämässä pystyn suorittamaan velvollisuuteni omasta mielestä normaalilla, korrektilla käytöksellä.
Jää talon ovi auki
Se odottaa palaavaa
Viima huoneessa
Kynttilät sammuttaa
Poika herää
Kylmän syleilyyn
Ei tiennyt vielä kynttilöiden
Pöydällä saavan syyn
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus – Jäähyväiset