Avainsana: mielenterveys

Julkaistu

Syksy, orastava flunssa ja hellittämätön ahdistus

Kurkkua karvastaa ja nenä on tukkoinen. Heräsin tänään jo klo 06:30 siihen, kun nenä vuoti. Muutoinkin melko vetelä olo niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Vittu mulla on ikävä, mä kaipaan niitä asioita, jotka olen menettänyt. ”Vapaus” ei ole tuonut tullessaan mitään hyvää. Eron myötä tullut rauha – siis asumis- ja oleskeluympäristön jatkuvat ärsykkeet, kuten lasten huuto ja meteli ovat lakanneet, se on helpottanut hivenen omaa ärtymystasoani. Ehkä siinä on myös jonkinlainen selitys sille, minkä takia ajat ennen eroa meni omissa oloissa ”mörkoilleissä” talon hiljaisessa nurkassa puhelinta räpeltämässä (pelaamassa tai surffailemassa netissä) tai tekemättä yhtään mitään.

Mä en tiedä, onko se ”hinta” kohtuullinen, jonka olen joutunut menetyksilläni maksamaan siitä, että suoraan johonkin kiukkuhermoon osuvat äänet on lakanneet. Erityisperheessä sitä elämää riitti – siis huutoa, meteliä, tappelua ja riehumistakin välillä. Tuskin siitä kukaan muukaan suoranaisesti nauttii, vaikka se on ”vain elämää”, mutta mulla se on tämän hetken valossa tarkastellessa mennyt yli sietokynnyksen. Mä oon ahdistuneisuudesta kärsivä kasa paskaa, jolla saattaisi olla jotain muita diagnooseja, jos ei hoito olisi lähtenyt jo 2000-luvun alkupuolella menemään pelkästään masennuksen, ahdistuneisuuden ja paniikkikohtausten hoitoon. Mä olen vitun katkera kaikesta tästä, tähän ei ole mitään helpotustakaan näköpiirissä. Kuinka paljon pitää kestää? Kuinka pitkään pitää sinnitellä? Miksi elämän pitää olla kärsimystä? Tokihan näihin joku vitun optimisti voisi todeta, että keskity niihin hyviin asioihin, joita elämässä on. Hyviäkin asioita elämästäni löytyy, mutta näen ne asiat enemmän elämän tukipilareina ja mahdollistajina sen sijaan, että ne asiat, kuten työ, olisi itse elämän tarkoitus. Mun elämäntilannehan käytännössä mahdollistaisi tällä hetkellä mitä tahansa, mutta ainoa este on pää – tai siis oman pään kestämättömyys. Mää kärsin tästä tilanteesta aivan helvetisti, eikä se lohduta yhtään, ettei ole valoa näkyvissä tunnelin päässä. Mä inhoan pelkkää elämän ja arjen rutiinien suorittamista. Olen aina kaivannut elämään jotain mitä odottaa, usein sitä on ollutkin, mutta hetkeen ei ole ollut mitään. Se johtuu hyvin pitkälti siitä, että mikään ei oikein kiinnosta.

Tällä hetkellä on melkein kolme kuukautta takana elämää ilman päihteitä, nikotiini ja kofeiini ei mee päihteiden kategoriaan mun skaalassa. Olen miettinyt, että oisinko mä jo päättänyt päiväni menneen kesän aikana, jos olisin viettänyt sellaisen kesän mitä keväällä suunnittelin. Suunnitelmissa oli siis kierrellä kesätapahtumia ja festareita. Alkoakin oli jo varastoituna kesäksi, mutta alkoholin käytön aiheuttamasta pätkivästä muistista (tapahtumista alkoholin vaikutuksen alaisena) tuli motivaatio olla dokaamatta. Vaikka hengissä ollaan edelleen, niin tuntuu silti, että tää jatkuvaa päivästä toiseen taistelua ja selviytymistä. Mä pidän syksystä vuodenaikana todella paljon, mutta jostain syystä nää syksyt on ollut historian valossa mulle vitunmoista survivalismia. Menneisyydessä on pitkiä työkyvyttömyysjaksojakin syksyisin. Nyt tilanne on monilta osin täysin uusi, enkä jaksa suhtautua mihinkään kovin luottavaisin mielin. Mietin vain, että mitä vitun järkeä tässä elämässä on?

Me ollaan kaksi eksynyttä
Maailmassa täydessä mutta niin tyhjäs
Kaksi rikkinäistä on yhtä
Jos sä hyppäät nii mä hyppään
Ja ku mä putoon
Ei välii mis oon
–Dilemma: Kaksi rikkinäistä–

Julkaistu

Muodollisesti pätevä, mutta osaamaton

Synkkyys valtaa mielen, itsetuhoiset ajatukset hiipii mieleen. Vilkas mielikuvitus on keksinyt monta tapaa tehdä itsemurha, jopa moninkertaisesti varmistaen. Arjessa (lue työssä) olen mielestäni kyennyt olemaan rationaalinen, vahva, empaattinen ja ammattitaitoinen ihminen. En tiedä onko ystäväni tai työyhteisöni koskaan kyenneet näkemään kuoreni läpi. Harvan voi vaikeaa kuvitella edes kuinka synkkiä ajatuksia ihmisellä voi olla, puhumattakaan siitä paha olo niiden ajatuksen taustalla on. Henkinen kipu ja tuska on ehkä jopa invalidisoivampaa, kuin kova fyysinen kipu.

Koen kuitenkin, että olen päätynyt elämässäni sellaiseen työhön, että pystyn kääntämään oman pimeän puoleni vahvuudeksi. Yhden käden sormista ei tarvitse käyttää montaa, kun voi laskea ne ihmiset, joille olen avannut edes jonkin verran omaa sielunmaisemaani, kuinka synkkä se on. Jos voisin palata ajassa taaksepäin 10 tai 15 vuotta ja pystyisin antamaan nuorelle minälle neuvoja, raahaisin itseni osaavan mielenterveysavun piiriin – se olis kyllä vaikeaa.

Suomessa terveydenhuolto on kuitenkin jonoutunut ja kriisiytynyt. Psykiatrisen hoidon osalta tilanne on oman ymmärrykseni mukaan huonoimmalla tolalla. Jonot pitkät, koska mielenterveyden hoito on viimekädessä lääkärivetoista. Psykiatri on lääkäri, joka ensin opiskellut lääketieteen lisensiaatiksi, eli lääkäriksi kuusi vuotta. Sen jälkeen pitää vielä erikoistua psykiatriaan, joka kestää toiset kuusi vuotta. Erikoistuvan lääkärin palkka ei ole myöskään ymmärtääkseni kuin noin puolet perus lääkärin palkasta. Näiden opintojen jälkeen ihmisellä on opintojen antama muodollinen pätevyys.

Muodollinen pätevyys on mielenkiintoinen käsite. Vaikka pääsääntöisesti opetus perustuu parhaaseen käytettävissä olevaan näyttöön perustuvaan tutkimustietoon, ei tämä kaikki tee kuitenkaan ihmisestä pätevää. Oman kokemuksen mukaan toisen ihmisen kokemuksia voi vaikeaa tai pääsääntöisesti jopa mahdotonta ymmärtää, jolloin myös auttaminen on myös yhtälailla hankalaa tai jopa mahdotonta. Omiin keskusteluihini, kokemuksiini ja kohtaamisiini perustuen mielenterveyden ongelmista kärsivälle ihmiselle kirjoitetaan reseptejä erilaisiin mielialalääkkeisiin jopa ensimmäisellä yleislääkärin vastaanotolla, jos uskaltaudut hakemaan apua ja kohtaamaan parhaimmilmasi totaalista vähättelyä ja ymmärtämättömyyttä. Terveyskeskuslääkäri voi olla se se seitsemän laudaturin ylioppilas hyväosaisesta perheestä, jossa kaikki puitteet elämän eri osa-alueilla on ollut kunnossa.

Mielialalääkkeet on kuitenkin todella rajuja lääkkeitä. Ne voi olla vaikuttamatta mielialaan lainkaan kohottamatta, mutta ne voi aiheuttaa lukuisia erilaisia sivuvaikutuksia. Siis sivuvaikutuksia, jotka vaikuttavat koko elimistön toimintaan huonolla tavalla, sitten lääkäri saattaa määrätä sivuvaikutuksiin toista lääkettä ja niin edelleen. Mielialalääkkeet eivät virallisen tiedon mukaan aiheuta riippuvuutta tai vieroitusoireita. Oman kokemukseni mukaan lääkkeistä ei välttämättä ole mitään apua, mutta sitten kun niiden käyttöä yrittää lopettaa, niin olo menee aivan karmeaksi ja sietämättömäksi, pahemmaksi kuin koskaan aiemmin ennen lääkkeen käyttämistäkään. Omien kokemusteni mukaan kuulemani mukaan tilanne tulkitaan usein mielenterveyden ongelmien pahenemisena, johon sitten määrätään taas jotain uutta lääkettä.

Suomessa ohjeet, lait ja säädökset kuitenkin edellyttävät, että sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaille ja potilaille pitää tehdä hoito- ja kuntoutussuunnitelma. Käytännössä tämä ei kuitenkaan kokemani ja kuulemani perusteella juurikaan toteudu. Eri palvelut on niin pirstaleisia, että kukaan ei osaa neuvoa niiden piiriin, saati sitten että mielenterveyden ongelmista kärsivällä olisi osaamista, voimia, jaksamista tai kykyä ylipäätään yrittää itse päästä näiden palveluiden piiriin.

Kuka jaksaa taistella oman oikeisturvansa eteen, samalla jos toimintakyky ei ole hyvä ja keskittymiskyky on olematon?

Julkaistu

Kun tuolissa on enää vain yksi jalka huterasti kiinni

Oletko koskaan kuullut ”jaksamisen jakkarasta”? Warden on tutkinut surua, jossa aihetta käsitellään voimavarojen ja reaktioiden näkökulmasta. Jaksamisen jakkara koostuu tuolin neljästä jalasta; menetyksen luone, muut samanaikaiset stressitekijät, sosiaalisesta tuesta ja omista voimavaroista ja resilienssistä. Itse koen oman elämäni sakkaavaan jokaisen jakkaran osalta. Tällä viikolla olin yhteydessä mielenterveyspalveluihin, jolloin kerroin pitkään vaivanneista ja pahentuneista itsetuhoisista ajatuksista. Itse vilkkaan mielikuvituksen omaavana olen ajatellut paljon erilaisia keinojakin, siten, että useampaa erilaista lopulliseen tulokseen johtavaa keinoa käyttäen olisi mahdollista tappaa itsensä, jos viimeinenkin hiillos sammuu elämänliekistä.

Aiemmin olen kirjoittanut blogiini elämänhistoriastani. Tuntuu, että aikuisiällä kaikki on lähtenyt sakkaamaan kiihtyvällä tahdilla. Nyt toukokuun alussa vuokrasin asunnon itselleni. Viimeiset vuodet melkein viidentoista vuoden avioliittovuoden ja melkein kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen on ollut lähinnä hermoja kiristää mököttämistä. Vuosi sitten psykiatrin vastaanotolla keskusteltiin, että hän tekisi minulle lähetteen kelan korvaamaan psykoterapiaan ja sekä parisuhdeterapiaan. Niitä ei ole vain tähänkään päivään mennessä kuulunut. Kyseisestä vastaanotosta ei näy kannassakaan muita merkintöjä, kuin vastaanoton päivämäärä. Minä sitten yritin parisuhdekriisin ollessa päällä hakea apua myös kirkon perheneuvonnasta. Siellähän käytiin kerran, jossa puolisolleni kirkastui se, että hän haluaa minusta eron. Hyvä kuitenkin, että hain apua, että jollain edes ajatukset kirkastuivat.

Täällä mä nyt istun yksin, omassa kämpässäni. Fiilikset on ollut hyvin vaihtelevat. Levottomuus on kuitenkin ja pysyy, sitten omatkin suunnitelmat muuttuu lennossa. Ehkä se olisi vaan opeteltava olemaan tällainen kuin on, vaikka tämä ei oikein ole sitä mitä mä itsekään haluaisin. Keskimmäinen kolmesta rakkaasta jälkeläisestä olisi halunnut tänään tulla kylään, mutta mulla on itsellä niin paska olla, että halusin olla itse itsekseni. Hän halusi eilenkin tulla kylään. Eilen kävin myös rakkaan kuopuksemme eskarin kevätjuhlissa. Olen todella kiitollinen, että puolisoni on jaksanut kaiken kaaoksen keskellä taistella, valittaa (kunnan päätöksentekijöille, päättävässä asemassa oleville viranhaltijoille sekä aluehallintovirastolle sekä hallinto-oikeudelle virheellisistä ja laittomista päätöksistä. Valitusten voittoprosentti on ollut täysi 100!) sekä valistaa varhaiskasvatuksen henkilöä, sekä ohjata heitä tiedon äärelle, kuinka tarkkaavuuden- ja ylivilkkauden kanssa elävän lapsen kanssa tulisi toimia. Rakas kuopus on saanut aivan käsittämättömän hyvän henkilökohtaisen avustajan – hänkään ei ole päässyt helpolla, ja hän on tehnyt sitä varhaiskasvatushenkilökunnan päivähoidon työntekijän palkalla.

Mua tavallaan pelottaa sanoittaa kaikkia näitä ajatuksia kirjalliseen muotoon. Jotkin harvat ihmiset lähipiiristäni tietävät jollain tasolla sen, että mulla luistaa hihna ajoittain aika huolella, kohta se ”hihnakin” katkeaa. Ei yhdellä tai useammallakaan ihmishengellä ole kenelläkään merkitystä; toki jos se ”tapaturmaisesti junan alle jäänyt” tai muutoin somaattisesti terve, kuollut nuori sattuu olemaan julkkis, niin silloin iltapäivälehdet nostaa aiheen hetkeksi esille, vaikka ihmisiä ne julkkiksetkin vain on.

Pahimmaksi tämän asian omasta mielestäni tekee se, että itse yhtenä pelinappulana sotekentällä joudun näkemään sen arjen todellisuuden, joka psykiatrisen hoidon saralla vallitsee. Jonot hoitoon lapsilla, nuorilla ja aikuisillakin on niin pitkiä, että siinä ehtii jono lyhenemään epäluonnollisin tavoinkin. En tiedä, haluaako kaikki edes saada apua, jos vain on niin umpikujassa, ettei enää näe ulospääsyä. Toki joillain taustalla on myös erilaisia traumoja, jonka lisäksi voi olla monenlaista laiminlyöntiä tai julmuuksien kohteeksi joutumista, jotka ovat rikkoneet pienen ihmisen psyykkeen jo elämän alkumetreillä.

En tiedä että mikä tästä ajasta tekee tämmöistä kun tää on. Ihmiset voi pahoin. Ihan terveydenhuollon ammattilaisetkin lähtee vaatimusten alla helpompiin paikkoihin töihin. Lääkärikunta lyhistyy tän suomalaisen byrokratian alle, kun potilaista tarvitsee lain vaatimien asianmukaisten hoitokertomusten lisäksi laatia todistuksia ja lähetteitä muille yhteiskunnan instansseille, jos haluaa saada apua. Olen päässyt / joutunut työni kautta muutaman kerran todistamaan sitä, kuinka lääkärikin näyttää vaikka tauolla kahvilla istuessaan sen ”ihmisen” ammatillisen kuorensa alta. Kaikki on väsyneitä ja kaikkia vituttaa. Onko tässä ajassa jotain pielessä, vai olenko minäkin jo kasvanut pullamössösukupolveksi, jolla on aikaa voida pahoin? Ei sota-aikoina syntyneet valittaneet pahaa oloansa, eikä heidänkään lapsensa, mutta sen jälkeen on tapahtunut mun mielestä suuri muutos. En tiedä olenko mä poikkeuksellisen avoin oman sukupuoleni edustaja, joka pystyy keskustelemaan omien lastensa kanssakin suoraan asioista. Silloin kun vielä asuin yhdessä heidän kanssa, aina kotona ollessani – kun en ollut töissä, sanoin jokaiselle hyvät yöt, kerroin heille kuinka tärkeitä he ovat ja kuinka paljon heistä välitän. Senkin olen nähnyt sotekentän pelinappulana, että koskaan ei tiedä, milloin kullakin on ”päivät täynnä”. Perusterve kolmekymppinenkin voi joutua tapaturmaan tai saada äkillisen sairauskohtauksen, jonka jäljiltä hänestä saadaan parhaassa tapauksessa hoidettua elinluovuttaja. 

 

En syntynyt ihmiskuntaa kaunistamaan, En syntynyt liioin lasia kallistamaan. Kai kohtalo tätä miestä nyt vie, kun rehevoittyy ja kapenee tie. Se johdattaa, minua minne lie, enkä tiedä mitä tulee vastaan. Lasi taas puoliksi tyhjä on, eikä täysikään helpota tuskaa. Nostan sen huulille, kun elämä kostaa, etsin tietäni tietäni taivaaseen, kuka sinne lopulta nostaa.

-Nuket / Jouni Hynynen, Elämä kostaa-